Turun yliopistolla järjestettiin toissaviikolla mielenkiintoinen seminaari "Minä ja markkinavoimat", jossa mm. historioitsijoiden, sosiologien ja kirjallisuustieteilijöiden voimin pohdittiin talouden kasvavaa valtaa ihmisten elämään. Kirjallisuustieteilijä Liisa Saariluoman mukaan kansalaisuus ja keskinäinen solidaarisuus ovat korvautuneet kaikkien sodalla kaikkia vastaan, kun yksittäiset henkilöt ovat muuttuneet keskenään kilpaileviksi yrittäjiksi.
Yritysmaailmasta tunnetut termit leviävät kaikille elämän osa-alueille, ja jokaista kannustetaan löytämään oma sisäinen yrittäjänsä. Oy Suomi Ab:ssa talous jyrää eikä yksilön kuulumisia juuri kysellä. Kaiken ollessa kaupan on ihmisen tuotteistettava elämänsäkin, muuten jää seinäruusuksi menestyjien rynnistyksessä. Professori Jorma Kalelan mukaan portfolioiden väsääminen on tästä hyvä esimerkki. Ihminen yrittää pakata oman työkokemuksensa ja -historiansa mahdollisimman houkuttelevaan muotoon, jotta erottuisi hakijoiden massasta työpaikkakilpailussa.
Tällaista osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun yliopistolaitokselta toivoisi paljon runsaamminkin. Valitettava tosiasia on, että tietyissä kohdissa juuri yliopistot ovat olleet niitä, jotka ovat kaikkein päättömimmin apinoineet yritysmaailman malleja ja kopioineet sen sloganeita.
Otetaan esimerkiksi vaikka nopea otanta erään lounaissuomalaisen yliopiston strategialausuntojen fraseologiasta:
- "korkeaan laatuun perustuva toiminta"
- "innovaatiojärjestelmän kärjessä"
- "yhteistyöverkostojen muodostaminen ja kehittäminen"
- "yhteiskunnan koulutus- ja tietotarpeet"
- "erityisosaamista edellyttävät infrastruktuuriyksiköt"
- "aito kriittisyys tuottaa korkeaa laatua"
- "opetuksen laadunarviointi"
- "koulutuksen työelämärelevanssin vahvistaminen"
- "vaikuttavuuden tehostaminen"
- "innovaatioketjun toimivuuden takaaminen"
- "myönteisen yrittäjyyskulttuurin edistäminen"
- "tuloksellinen johtaminen"
- "opintojen etenemisen edistäminen"
- "laatutyö"
- "tulosohjaus", "tulossopimus", "tulosyksikkö"
- "sisäiset ja ulkoiset auditoinnit"
- "läpinäkyvän ohjausjärjestelmän kehittämisen jatkaminen"
- "laatujärjestelmän tuottaman tiedon hyödyntäminen"
Tämän hetken hallintobyrokraattisen strategiajargonin suosikkitermi "laatu" mainitaan vajaan kahdeksan tekstiliuskan asiakirjassa 19 kertaa. "Arvioimisesta" tai "arvioinneista" puhutaan 13 kertaa. "Tuloksesta" tai "tuloksellisuudesta" taloudellisessa mielessä puhutaan 6 kertaa, tutkimustuloksista vain kerran. Peräti 65 kertaa ollaan "kehittämässä" toiminnan sitä tai tätä puolta, lisäksi "edistetään" asioita 11 kertaa. Omat henkilökohtaiset suosikkini, "kehittämisen edistäminen" ja "edistämisen kehittäminen", ovat nekin päässeet kerran mukaan.
Mahtipontisten ja ympäripyöreiden strategialausuntojen julkaiseminen on sekin matkan varrella vain vähän muokattua lainaa yritysmaailmasta. Kun tökkivät businekset sitten ihan oikeasti pitäisi saada sujumaan, palkataan yrityksissä ulkopuolinen konsultti esittämään strategeille ilkeitä kysymyksiä siitä, mitä strategiassa luvatut monipuoliset ja hienot kehittämisenedistämistoimenpiteet tarkoittavat käytännön toiminnan tasolla.
Kvasiliiketaloudellisten strategialiturgioiden vastapainoksi suomalainen yliopistomaailma kaipaisi näitä tyhmien kysymysten esittäjiä ja keisarin uusien vaatteiden hämmästelijöitä. Miksiköhän muuten Oxfordin, Cambridgen tai Harvardin yliopistojen nettisivuilta ei tunnu hakemallakaan löytyvän vastaavia "laatupolitiikkadokumentteja?"
maanantaina, helmikuuta 27, 2006
lauantaina, helmikuuta 25, 2006
Suomalaista itsesensuuria
Oululaisen kulttuurilehti Kaltion hallitus antoi potkut päätoimittaja Jussi Vilkunalle, joka ei suostunut poistamaan lehden verkkosivuilta taiteilija Ville Rannan loistavaa profeetta Muhammedia ja sananvapautta käsittelevää sarjakuvaa. Päätös on todellinen pohjanoteeraus ja yksi luku lisää "valistuneen" suomalaisen itsesensuurin pitkään tarinaan.
Kaltion hallituksen puheenjohtaja Harri Kynnöksen perustelujen hölmöys on luku sinänsä. "Meidän mielestämme tämä on yhteiskunnallisesti niin vakava asia, että näin kantaa ottavaa juttua ei olisi pitänyt laittaa julkisuuteen ollenkaan", Kynnös toteaa STT:n jutussa. Siis luitte aivan oikein! Yhteiskunnallisesti vakavista asioista ei tulisi keskustella julkisuudessa lainkaan, ei ainakaan kantaa ottavalla tavalla!
Rannan sarjakuva on ajatuksia herättävää, monitasoista ja älykästä sarjakuvahuumoria. Ainakin vielä tätä kirjoitettaessa sarjis löytyi sekä suomen- että englanninkielisenä versiona osoitteesta http://paha.suojelupoliisi.org/sarjis/. Nautittavalla tavalla piirtäjä heittää irvailevia kommentejaan tasaisesti joka suuntaan, mm. Irakin sotaa käyvä USA ja ennen kaikkea anteeksipyynnöissään kieriskelevä Suomen poliittinen johto saavat osansa.
Kaltion verkkosivut on toistaiseksi suljettu. STT:n uutisen mukaan Tapiola, Sampo ja Pohjola ovat vetäneet mainoksensa pois sivuilta. Pohjolan päälakimies Olavi Niemisen mukaan "sananvapaus on niin arvokas asia, että sillä ei kannata pelleillä. Tuo on aivan väärä keino puolustaa sananvapautta". En tiedä teistä, mutta ainakaan minä en halua sananvapauttani määriteltävän vakuutusyhtiön pääkonttorista käsin. Niemisen holhousmentaliteettia uhkuva kommentti, jonka mukaan hän siis tietää, mikä on oikea tapa käyttää sananvapautta, kertoo osaltaan suomalaisen sananvapauskulttuurin ohuudesta.
Länsimaisittain suomalainen sananvapaus on nuorta, ja sitä ovat kautta maan historian rasittaneet erilaiset joko itse vapaaehtoisesti sovelletut tai ulkoapäin sanellut rajoitukset. 1920- ja 1930-luvuilla rajoitettiin vasemmalta tulevaa kirjoittelua valtakunnan turvallisuuden nimissä, sotien aikana kaikkea kansalliselle yksimielisyydelle uhkaavaksi miellettyä, YYA-Suomessa "neuvostovastaista", Kekkosen aikana presidenttiä kritisoimaan pyrkiviä juttuja, 1990-luvulla ja nykyäänkin taas talouden ylivaltaa kyseenalaistavia näkemyksiä. Suomalaisilla poliitikoilla on tässä vahvat perinteet. Journalisteja ovat "likasankojournalismista" ja "sopulismista" vuoroillaan ryöpyttäneet niin Mannerheim, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari kuin Halonenkin.
Suomalaista keskustelukulttuuria ylipäätäänkin leimaa hyvin usein tendenssi tulkita hyvinkin argumentoidut valtavirrasta poikkeavat mielipiteet lähtökohtaisesti vihamieliseksi. Kansallista yksimielisyyttä ja konsensusta ei saa vaarantaa!
torstaina, helmikuuta 23, 2006
Luudat, kivet ja mailat
Pitkien pettymysten ketjun jälkeen vihdoin eilinen päivä Torinossa tarjosi suomalaispenkkiurheilijalle hurrattavaa. Kiekkojoukkueen hieno voitto USA:sta ja ennen kaikkea curling-tiimin ihailtavalla viileydellä ottama finaalipaikka olivat balsamia korville maastohiihtäjien, ampumahiihtäjien, mäkihyppääjien, lumilautailijoiden ja yhdistetyn miesten epäonnistumisten ja niitä seuranneiden pakollisten selittelyjen jälkeen.
Vaikka curling ei nyt varsinaisesti mikään fyysisen urheilun muoto olekaan, oli Markku Uusipaavalniemen viimeisen kiven heitto suorituksena käsittämättömän kova. Suurin osa urheilijoista ei joudu ikinä urallaan niin tiukan paikan eteen kuin M-15 eilen. Tavoiteltu heitto oli kaiken lisäksi vaikea, mutta niin vain kaima heitti tähän paikkaan sataprosenttisesti onnistuneen heiton ja britit saivat sanoa hyvästit loppuottelulle. Tuhannesta ihmisestä väittäisin ainakin 950:n epäonnistuvan suorituksessaan vastaavanlaisen paineen alla.
Uusipaavalniemen suorituksen tekee entistä arvostettavammaksi se, että se oli suomalaiselta urheilijalta niin epätyypillinen. Yleensähän juuri suomalaiset ovat niitä, jotka säännönmukaisesti mokaavat tällaiset paikat ja sitten saavat jälkikäteen selitellä, että kyllä minä oikeasti olen paljon parempi mutta kun sattui juuri tähän kohtaan niin huono tuuri. Vielä sympaattisemman ja hengeltään "olympialaisemman" curlingista tekee se, että se niin maailmalla kuin Suomessakin on ihan oikeasti amatöörilaji.
Yksi kerrallaan olympiakomitean varmoiksi laskemat mitalikandidaatit ovat epäonnistuneet: Antti Autti, Hannu Manninen, Virpi Kuitunen, Janne Ahonen... Varmoina pidetyt voitot yhdistetyn joukkuekisasta ja joukkuemäestä valuivat nekin käsistä, kuten myös naisten hiihdon viestimitali. Alkaa olla aika lähellä tilanne, että Torinon kisoista tulee Sapporon ja Lillehammerin jälkeen kolmannet ilmaan olympiavoittoa menneet talviolympialaiset. Koivun ja Uusipaavalniemen porukoilla, joita ei kabinettien mitalilaskelmissa juurikaan noteerattu,on vielä mahdollisuus estää tämä.
Hiihtolajeilla on 13 apurahaurheilijaa ja 260 000 euron tuki olympiakomitealta. Hiihtoliiton valtionavustus on 910 000 euroa. Curlingilla ei ole yhtään apurahaurheilijaa ja olympiakomitealta he saavat miesten maajoukkueelle 30 000 euroa tehostamistukea. Curlingliitto kuittaa valtiolta 33 000 euroa. Ei muuta kuin mitalitaulukot esiin ja kustannustehokkuusvertailua tekemään!
Vaikka curling ei nyt varsinaisesti mikään fyysisen urheilun muoto olekaan, oli Markku Uusipaavalniemen viimeisen kiven heitto suorituksena käsittämättömän kova. Suurin osa urheilijoista ei joudu ikinä urallaan niin tiukan paikan eteen kuin M-15 eilen. Tavoiteltu heitto oli kaiken lisäksi vaikea, mutta niin vain kaima heitti tähän paikkaan sataprosenttisesti onnistuneen heiton ja britit saivat sanoa hyvästit loppuottelulle. Tuhannesta ihmisestä väittäisin ainakin 950:n epäonnistuvan suorituksessaan vastaavanlaisen paineen alla.
Uusipaavalniemen suorituksen tekee entistä arvostettavammaksi se, että se oli suomalaiselta urheilijalta niin epätyypillinen. Yleensähän juuri suomalaiset ovat niitä, jotka säännönmukaisesti mokaavat tällaiset paikat ja sitten saavat jälkikäteen selitellä, että kyllä minä oikeasti olen paljon parempi mutta kun sattui juuri tähän kohtaan niin huono tuuri. Vielä sympaattisemman ja hengeltään "olympialaisemman" curlingista tekee se, että se niin maailmalla kuin Suomessakin on ihan oikeasti amatöörilaji.
Yksi kerrallaan olympiakomitean varmoiksi laskemat mitalikandidaatit ovat epäonnistuneet: Antti Autti, Hannu Manninen, Virpi Kuitunen, Janne Ahonen... Varmoina pidetyt voitot yhdistetyn joukkuekisasta ja joukkuemäestä valuivat nekin käsistä, kuten myös naisten hiihdon viestimitali. Alkaa olla aika lähellä tilanne, että Torinon kisoista tulee Sapporon ja Lillehammerin jälkeen kolmannet ilmaan olympiavoittoa menneet talviolympialaiset. Koivun ja Uusipaavalniemen porukoilla, joita ei kabinettien mitalilaskelmissa juurikaan noteerattu,on vielä mahdollisuus estää tämä.
Hiihtolajeilla on 13 apurahaurheilijaa ja 260 000 euron tuki olympiakomitealta. Hiihtoliiton valtionavustus on 910 000 euroa. Curlingilla ei ole yhtään apurahaurheilijaa ja olympiakomitealta he saavat miesten maajoukkueelle 30 000 euroa tehostamistukea. Curlingliitto kuittaa valtiolta 33 000 euroa. Ei muuta kuin mitalitaulukot esiin ja kustannustehokkuusvertailua tekemään!
tiistaina, helmikuuta 21, 2006
Hamas, Israel ja Venäjä
Jälleen kerran ovat Lähi-Idän asiat menossa kovaa vauhtia kohti umpikujaa (jos ne nyt ovat sieltä edes koskaan pois tulleetkaan). Israelin ja USA:n terroristijärjestöksi luokittelema Hamas nappasi vaalivoiton Arafat-vainaan Fatahin nenän edestä demokraattisissa vaaleissa ja muodostaa parhaillaan hallitusta.
Hamas ei ole missään vaiheessa tunnustanut Israelin valtiota, vaan päinvastoin puhunut sen tuhoamisesta. Loogisesti, vaikkakaan ehkei järkevästi, Israel ehtikin jo ilmoittaa kieltäytyvänsä yhteistyöstä Hamasin kanssa ja varmemman vakuudeksi jäädytti palestiinalaistileillä olevia varoja kymmenien miljoonien dollarien edestä.
Asia on erinomaisen pulmallinen. Hamas on tottunut pelaamaan kaksilla korteilla. Yhtäältä se on organisaatio satoja ihmishenkiä vaatineiden terrori-iskujen takana, mutta toisaalta se on toiminut Gazassa ja Länsirannalla myös merkittävänä sosiaali- ja koulutuspalveluja tuottavana avustusjärjestönä. Kaiken lisäksi viimeisen vuoden aikana tämä Hamasin "sosiaalinen" identiteetti on entisestään vahvistunut terroristi-imagon kustannuksella (joskaan tätä ei Israelin ja USA:n kommenteista juuri huomaakaan). Tulisiko Hamasia siis kannustaa jatkaamaan tätä positiivista muutosta tukemalla uutta parlamenttia ja tulevaa hallitusta, vai tulisiko se tuomita terrorismimenneisyydestään eristämällä se ja riistämällä siltä toimintaedellytykset?
Pragmaattista olisi suhtautua vaalivoiton saaneeseen Hamasiin ikään kuin uutena liikkeenä ja unohtaa terrorismimenneisyys. Kaiken lisäksi on muistettava, että se sai parlamenttienemmistönsä demokraattisissa vaaleissa. Länsi on peräänkuuluttanut Lähi-Idässä demokratiaa pitkään aikaan, ja olisi outoa, että se itse vetäisi maton demokraattisesti valittujen voimien alta.
Kysymys ei ole ainoastaan palestiinalaishallinnosta, ovathan islamistijärjestöt tai sellaisiksi tulkittavat menestyneet myös Egyptin (muslimiveljeskunta) ja Irakin (shiiamuslimien allianssi) vaaleissa. Nämä kolme vaalitulosta ovat asettaneet kyseenalaiseksi sen ennen kaikkea USA:ssa suositun teorian, että demokraattiset vaalit aina väistämättä tuovat valtaan sekulaareja ja liberaaliin demokratiaan sitoutuneita voimia. USA, jonka sota Irakia vastaan epäilemättä selittää osaltaan kaikkia näitä kolmea vaalitulosta, onkin nyt pohdittava tarkkaan, miten suhtautua demokratiaan silloin kun se tuottaa epämieluisia tuloksia.
Mielenkiintoista on ollut seurata myös Venäjän otteita Lähi-Idän kysymyksessä. Iranin kanssa ydinvoimasta käytävät neuvottelut ja Putinin Hamasille esittämä neuvottelukutsu ovat selkeitä osoituksia siitä, että Venäjä yrittää lisätä vaikutusvaltaansa alueella ja pyrkii napsimaan poliittisia irtopisteitä esiintymällä roolissa. Itse asia eli puhekontaktin säilyminen eri leirien välillä tietysti itsessään on äärimmäisen tärkeä asia.
Hamas ei ole missään vaiheessa tunnustanut Israelin valtiota, vaan päinvastoin puhunut sen tuhoamisesta. Loogisesti, vaikkakaan ehkei järkevästi, Israel ehtikin jo ilmoittaa kieltäytyvänsä yhteistyöstä Hamasin kanssa ja varmemman vakuudeksi jäädytti palestiinalaistileillä olevia varoja kymmenien miljoonien dollarien edestä.
Asia on erinomaisen pulmallinen. Hamas on tottunut pelaamaan kaksilla korteilla. Yhtäältä se on organisaatio satoja ihmishenkiä vaatineiden terrori-iskujen takana, mutta toisaalta se on toiminut Gazassa ja Länsirannalla myös merkittävänä sosiaali- ja koulutuspalveluja tuottavana avustusjärjestönä. Kaiken lisäksi viimeisen vuoden aikana tämä Hamasin "sosiaalinen" identiteetti on entisestään vahvistunut terroristi-imagon kustannuksella (joskaan tätä ei Israelin ja USA:n kommenteista juuri huomaakaan). Tulisiko Hamasia siis kannustaa jatkaamaan tätä positiivista muutosta tukemalla uutta parlamenttia ja tulevaa hallitusta, vai tulisiko se tuomita terrorismimenneisyydestään eristämällä se ja riistämällä siltä toimintaedellytykset?
Pragmaattista olisi suhtautua vaalivoiton saaneeseen Hamasiin ikään kuin uutena liikkeenä ja unohtaa terrorismimenneisyys. Kaiken lisäksi on muistettava, että se sai parlamenttienemmistönsä demokraattisissa vaaleissa. Länsi on peräänkuuluttanut Lähi-Idässä demokratiaa pitkään aikaan, ja olisi outoa, että se itse vetäisi maton demokraattisesti valittujen voimien alta.
Kysymys ei ole ainoastaan palestiinalaishallinnosta, ovathan islamistijärjestöt tai sellaisiksi tulkittavat menestyneet myös Egyptin (muslimiveljeskunta) ja Irakin (shiiamuslimien allianssi) vaaleissa. Nämä kolme vaalitulosta ovat asettaneet kyseenalaiseksi sen ennen kaikkea USA:ssa suositun teorian, että demokraattiset vaalit aina väistämättä tuovat valtaan sekulaareja ja liberaaliin demokratiaan sitoutuneita voimia. USA, jonka sota Irakia vastaan epäilemättä selittää osaltaan kaikkia näitä kolmea vaalitulosta, onkin nyt pohdittava tarkkaan, miten suhtautua demokratiaan silloin kun se tuottaa epämieluisia tuloksia.
Mielenkiintoista on ollut seurata myös Venäjän otteita Lähi-Idän kysymyksessä. Iranin kanssa ydinvoimasta käytävät neuvottelut ja Putinin Hamasille esittämä neuvottelukutsu ovat selkeitä osoituksia siitä, että Venäjä yrittää lisätä vaikutusvaltaansa alueella ja pyrkii napsimaan poliittisia irtopisteitä esiintymällä roolissa. Itse asia eli puhekontaktin säilyminen eri leirien välillä tietysti itsessään on äärimmäisen tärkeä asia.
Häkki heilahti Irvingille
Eilinen brittihistorioitsija David Irvingiä Wienissä käyty oikeudenkäynti päättyi kolmen vuoden vankeustuomion julistamiseen perusteena Holokaustin kieltäminen. Totta kai juutalaisten joukkotuhon kyseenalaistaminen on vastenmielinen ilmiö, mutta silti täytyy hämmästellä Irvingin kohtelua. Mielipiteiden, vaikka kuinka väärien ja moraalisesti tuomittavien, esittämisestä kolme vuotta vankeutta on erittäin raskas tuomio.
Oikeus tuomitsi kovalla kädellä, vaikka tarjolla olisi ollut paljon lieventäviä asianhaaroja. 67-vuotias Irving todettiin jo vuonna 2001 Holokaustin kieltäjäksi ja historian väärentäjäksi kunnianloukkausoikeudenkäynnissä, jonka hän itse aloitti amerikkalaisprofessori Deborah Lipstadtia vastaan. Tästä pitkästä prosessista hänen maksettavakseen jäi yli kahden miljoonan punnan (!) laskut, jotka ajoivat hänen henkilökohtaiseen konkurssiin. Hänelle ovat kääntäneet selkänsä niin historiantutkimus, kustantamot kuin kirjakauppaketjutkin. Lisäksi hän osoitti oikeudenkäynnissä katumusta ja totesi useaan otteeseen olleensa väitteineen väärässä. On vaikeaa nähdä, miten tämä tyhjätaskuinen, terveydeltään horjuva ja kasvonsa moneen kertaan julkisesti menettänyt mies voisi olla niin uhkaava ja vaarallinen, että hänet pitää sulkea vuosiksi telkien taakse.
Kokonaan toinen, Irvingistä riippumaton asia sen sijaan on se, ettei tällainen tuomio mitenkään istu laajaa ilmaisuvapautta puolustavaan eurooppalaiseen oikeuskäsitykseen. Wienin yliopiston historian professorin Lothar Hobeltin mukaan vuoden 1947 peruja olevaa lakia ei olisi pitänyt koskaan säätää. "Se on hölmöjen ihmisten hölmöjä ihmisiä varten säätämä hölmö laki", totesi Hobelt BBC:lle. Kurt Waldheimin ja Jörg Haiderin maassa, jonka Kylmä sota pelasti Hitlerin aikakautta koskevasta tarkemmasta itseanalyysistä, se on kaiken lisäksi tekopyhä. Euroopan on vaikea tällaisten tuomioiden jälkeen paheksua muslimimaailman puuttuvaa sananvapautta.
Lakiin kirjatut oikeat historiantulkinnat ovat aina suoranainen kutsu epäilijöille, kyseenalaistajille ja kaiken sorttisille ideologisille vastarannankiiskille. Holokaustin takana on jo pitkään ollut niin valtava määrä tutkimustietoa, ettei se todellakaan olisi tarvinnut lainsäädännöllistä lisäpönkitystä. Jos prosessi oli pakko käydä, eikö julkinen nuhtelu ja tuntuva sakkorangaistus, tai edes ehdollinen tuomio, olisi riittänyt?
Jos tavoitteena on lisätä Holokaustiin liittyvää historiallista ymmärrystä, on tällainen ylireagoiva ja hurskasteleva poliittinen korrektius siihen mahdollisimman huono keino.
Oikeus tuomitsi kovalla kädellä, vaikka tarjolla olisi ollut paljon lieventäviä asianhaaroja. 67-vuotias Irving todettiin jo vuonna 2001 Holokaustin kieltäjäksi ja historian väärentäjäksi kunnianloukkausoikeudenkäynnissä, jonka hän itse aloitti amerikkalaisprofessori Deborah Lipstadtia vastaan. Tästä pitkästä prosessista hänen maksettavakseen jäi yli kahden miljoonan punnan (!) laskut, jotka ajoivat hänen henkilökohtaiseen konkurssiin. Hänelle ovat kääntäneet selkänsä niin historiantutkimus, kustantamot kuin kirjakauppaketjutkin. Lisäksi hän osoitti oikeudenkäynnissä katumusta ja totesi useaan otteeseen olleensa väitteineen väärässä. On vaikeaa nähdä, miten tämä tyhjätaskuinen, terveydeltään horjuva ja kasvonsa moneen kertaan julkisesti menettänyt mies voisi olla niin uhkaava ja vaarallinen, että hänet pitää sulkea vuosiksi telkien taakse.
Kokonaan toinen, Irvingistä riippumaton asia sen sijaan on se, ettei tällainen tuomio mitenkään istu laajaa ilmaisuvapautta puolustavaan eurooppalaiseen oikeuskäsitykseen. Wienin yliopiston historian professorin Lothar Hobeltin mukaan vuoden 1947 peruja olevaa lakia ei olisi pitänyt koskaan säätää. "Se on hölmöjen ihmisten hölmöjä ihmisiä varten säätämä hölmö laki", totesi Hobelt BBC:lle. Kurt Waldheimin ja Jörg Haiderin maassa, jonka Kylmä sota pelasti Hitlerin aikakautta koskevasta tarkemmasta itseanalyysistä, se on kaiken lisäksi tekopyhä. Euroopan on vaikea tällaisten tuomioiden jälkeen paheksua muslimimaailman puuttuvaa sananvapautta.
Lakiin kirjatut oikeat historiantulkinnat ovat aina suoranainen kutsu epäilijöille, kyseenalaistajille ja kaiken sorttisille ideologisille vastarannankiiskille. Holokaustin takana on jo pitkään ollut niin valtava määrä tutkimustietoa, ettei se todellakaan olisi tarvinnut lainsäädännöllistä lisäpönkitystä. Jos prosessi oli pakko käydä, eikö julkinen nuhtelu ja tuntuva sakkorangaistus, tai edes ehdollinen tuomio, olisi riittänyt?
Jos tavoitteena on lisätä Holokaustiin liittyvää historiallista ymmärrystä, on tällainen ylireagoiva ja hurskasteleva poliittinen korrektius siihen mahdollisimman huono keino.
sunnuntaina, helmikuuta 19, 2006
Ruutu ja Jagrin Jofa
Mukavaa saada välillä keskusteluun muitakin kuin haudanvakavia maailmanpolitiikan aiheita. Ei silti etteikö Jarkko Ruudun eilinen laitaniitti olympialaisten kiekko-ottelussa Suomen ja Tshekin välillä olisi tehnyt pahaa jälkeä. Pakkohan asiaan on ottaa kantaa kun se näyttää olevan Suomen ykköskeskustelunaihe tällä hetkellä.
Teemu Selänteen pelinjälkeisen haastattelun puheet Jagrin käyttämän kypärän vanhanaikaisuudesta olivat turhia ja jättivät vähän ikävän jälkimaun Temen muuten loistavista esiintymisistä. "Rudin" taklaus oli puhdas, kädet pysyivät alhaalla ja luistimet jäässä. Pahaksi onneksi kiekkoa tavoitellessaan Jagr veti päänsä alas juuri ennen kuin jysähti. Ruutu ei varmaan ehtinyt edes huomata tätä, puhumattakaan että olisi ehtinyt vetää liinat kiinni ja pysäyttää niitin.
Iltasanomien nettikeskusteluissa ollaan jo erottamassa Ruutua maajoukkueesta tämän taklauksen vuoksi. Fakta kuitenkin on, että sääntökirjasta tälle moralisoinnille on turha etsiä tukea. Olympiakaukalossa, toisin kuin NHL:ssä, myös supertähdet ovat vapaata riistaa taklauksille. Rudilta vaan lisää pommeja ja muut pitäkää päänne ylhäällä.
Toivotaan totta kai, että Jagr kuntoutuu mahdollisimman nopeasti. Olisi herkkua nähdä Suomi ja Tshekki tässä turnauksessa vielä toisenkin kerran vastakkain. Voi olla että tulisi Ruudun pojalle siinä yhteydessä muutama mustelma lisää. Mielenkiintoista on myös nähdä, mitä tapahtuu ensimmäisessä New York Rangersin ja Vancouverin Canucksin välisessä ottelussa olympiatauon jälkeen. Sääli ettei Kanadan joukkueessa, jonka Suomi kohtaa tänä iltana, ole yhtään Rangersin pelaajaa. Tästä huolimatta uskon monen voimanikkarin pistäneen Ruudun erikoistutkalle, ja laidat tulevat varmasti paukkumaan.
Teemu Selänteen pelinjälkeisen haastattelun puheet Jagrin käyttämän kypärän vanhanaikaisuudesta olivat turhia ja jättivät vähän ikävän jälkimaun Temen muuten loistavista esiintymisistä. "Rudin" taklaus oli puhdas, kädet pysyivät alhaalla ja luistimet jäässä. Pahaksi onneksi kiekkoa tavoitellessaan Jagr veti päänsä alas juuri ennen kuin jysähti. Ruutu ei varmaan ehtinyt edes huomata tätä, puhumattakaan että olisi ehtinyt vetää liinat kiinni ja pysäyttää niitin.
Iltasanomien nettikeskusteluissa ollaan jo erottamassa Ruutua maajoukkueesta tämän taklauksen vuoksi. Fakta kuitenkin on, että sääntökirjasta tälle moralisoinnille on turha etsiä tukea. Olympiakaukalossa, toisin kuin NHL:ssä, myös supertähdet ovat vapaata riistaa taklauksille. Rudilta vaan lisää pommeja ja muut pitäkää päänne ylhäällä.
Toivotaan totta kai, että Jagr kuntoutuu mahdollisimman nopeasti. Olisi herkkua nähdä Suomi ja Tshekki tässä turnauksessa vielä toisenkin kerran vastakkain. Voi olla että tulisi Ruudun pojalle siinä yhteydessä muutama mustelma lisää. Mielenkiintoista on myös nähdä, mitä tapahtuu ensimmäisessä New York Rangersin ja Vancouverin Canucksin välisessä ottelussa olympiatauon jälkeen. Sääli ettei Kanadan joukkueessa, jonka Suomi kohtaa tänä iltana, ole yhtään Rangersin pelaajaa. Tästä huolimatta uskon monen voimanikkarin pistäneen Ruudun erikoistutkalle, ja laidat tulevat varmasti paukkumaan.
lauantaina, helmikuuta 18, 2006
Turha oikeudenkäynti Itävallassa
Samaan aikaan kun kiistely uskonnollisten tunteiden loukkaamattomuudesta ja sananvapaudesta länsimaiden ja islamilaisen maailman välillä jatkuu, on Euroopassa alkamassa oikeudenkäynti, jossa sananvapautta käsitellään hyvin samankaltaisissa merkeissä.
Brittihistorioitsija David Irving, 67, on istunut tutkintavankeudessa Wienissä marraskuusta saakka. Hänet pidätettiin vuonna 1989 annetun pidätysmääräyksen nojalla. Tuolloin Irving oli Itävallassa luennoidessaan esittänyt paikallisessa laissa kiellettyjä näkemyksiä juutalaisten joukkotuhoon liittyen, eli kiistänyt tuhoamisleirien olemassaolon ja Holokaustin tapahtumisen. Oikeudenkäynti häntä vastaan alkaa ylihuomenna maanantaina, ja mikäli hänet todetaan syylliseksi, voidaan hänet tuomita 1-20 vuodeksi vankeuteen.
Itävallan kyseinen lainkohta on perua vuodelta 1947, jolloin natsismin henkiinheräämistä saattoi pitää realistisena uhkakuvana. Vuonna 2006 tilanne on kuitenkin täysin toinen. Holokaustin tapahtumisesta ei ole enää pitkään aikaan vallinnut pienintäkään epäselvyyttä, koska siihen liittyvät yksityiskohdat on selvitetty sadoissa ellei tuhansissa tutkimuksissa. Holokaustin kieltäminen on äärioikeistolainen ja rasistinen marginaali-ilmiö, jonka kansikuvapojaksi Irving on noussut. Vielä 1970-luvulla Irvingiä arvostettiin erityisesti sotahistorian alalla, ja tähän jo ajat sitten menneeseen maineeseen nojautuen Holokaustin kieltäjät ovat tavoittelleet "tieteellistä uskottavuutta" väitteilleen.
Uusnatsismia on syytä kavahtaa, mutta sen nousua vakavasti otettavaksi poliittiseksi ideologiaksi on turha pelätä. Se on ja pysyy sosiaalisesti moniongelmaisten olutpöhnäisten kaljupäätahvojen mesoamisena ja heidän keinonaan purkaa turhautumiaan ja pahaa oloaan. Holokaustin kieltäjät puolestaan ovat akateemisen ja kriittisen historiantutkimuksen ulkopuolella operoiva vinksahtaneiden kynäilijöiden joukkio, jotka levittävät hengentuotteitaan pääasiassa suttuisina omakustanteina.
Tämän porukan kimppuun iskeminen raskain lainsäädännöllisin keinoin antaa heidän puuhasteluilleen turhaa rosvoromanttista Robin Hood -pintakiiltoa. Esimerkiksi Irving esiintyy mielellään sananvapauden ritarina ja mielipidevainon uhrina. Ilman säännöllisin väliajoin toistuvia esiintymisiään oikeussalissa hän olisi jo ajat sitten vaipunut unholaan. Alkavasta Wienin prosessista hän tavoittelee jälleen yhtä uutta sulkaa hattuunsa taistelussa "oikean historian", niin kuin hän itse tuotoksiaan kutsuu, puolesta ilmaisuvapauden rajoittajia ja kansainvälistä juutalaista salaliittoa vastaan.
Sananvapauteen kuuluu oikeus esittää myös epämiellyttäviä ja vääriäkin näkemyksiä, olivat ne sitten kuvia Muhammedista pommi hatussa tai juutalaisten joukkotuhon kyseenalaistamista. Valtion ei tule lähteä lainsäädännön keinoin määrittelemään hyväksyttävien historiatulkintojen rajoja, koska silloin vain tullaan antaneeksi turhaa marttyyriglooriaa vastenmielisten näkemysten esittäjille. Yksittäisten tulkintojen paikkansapitävyyden ja pätevyyden arviointi on keskustelevan tutkimusyhteisön tehtävä, ja esimerkiksi Irvingin tapauksessa se on hoitanut hommansa erinomaisesti.
Demokraattisessa ja avoimessa yhteiskunnassa totuudenmukaisuuteen pyrkivä kriittinen historiantutkimus ei tarvitse lainsäädäntöä liittolaisekseen.
Brittihistorioitsija David Irving, 67, on istunut tutkintavankeudessa Wienissä marraskuusta saakka. Hänet pidätettiin vuonna 1989 annetun pidätysmääräyksen nojalla. Tuolloin Irving oli Itävallassa luennoidessaan esittänyt paikallisessa laissa kiellettyjä näkemyksiä juutalaisten joukkotuhoon liittyen, eli kiistänyt tuhoamisleirien olemassaolon ja Holokaustin tapahtumisen. Oikeudenkäynti häntä vastaan alkaa ylihuomenna maanantaina, ja mikäli hänet todetaan syylliseksi, voidaan hänet tuomita 1-20 vuodeksi vankeuteen.
Itävallan kyseinen lainkohta on perua vuodelta 1947, jolloin natsismin henkiinheräämistä saattoi pitää realistisena uhkakuvana. Vuonna 2006 tilanne on kuitenkin täysin toinen. Holokaustin tapahtumisesta ei ole enää pitkään aikaan vallinnut pienintäkään epäselvyyttä, koska siihen liittyvät yksityiskohdat on selvitetty sadoissa ellei tuhansissa tutkimuksissa. Holokaustin kieltäminen on äärioikeistolainen ja rasistinen marginaali-ilmiö, jonka kansikuvapojaksi Irving on noussut. Vielä 1970-luvulla Irvingiä arvostettiin erityisesti sotahistorian alalla, ja tähän jo ajat sitten menneeseen maineeseen nojautuen Holokaustin kieltäjät ovat tavoittelleet "tieteellistä uskottavuutta" väitteilleen.
Uusnatsismia on syytä kavahtaa, mutta sen nousua vakavasti otettavaksi poliittiseksi ideologiaksi on turha pelätä. Se on ja pysyy sosiaalisesti moniongelmaisten olutpöhnäisten kaljupäätahvojen mesoamisena ja heidän keinonaan purkaa turhautumiaan ja pahaa oloaan. Holokaustin kieltäjät puolestaan ovat akateemisen ja kriittisen historiantutkimuksen ulkopuolella operoiva vinksahtaneiden kynäilijöiden joukkio, jotka levittävät hengentuotteitaan pääasiassa suttuisina omakustanteina.
Tämän porukan kimppuun iskeminen raskain lainsäädännöllisin keinoin antaa heidän puuhasteluilleen turhaa rosvoromanttista Robin Hood -pintakiiltoa. Esimerkiksi Irving esiintyy mielellään sananvapauden ritarina ja mielipidevainon uhrina. Ilman säännöllisin väliajoin toistuvia esiintymisiään oikeussalissa hän olisi jo ajat sitten vaipunut unholaan. Alkavasta Wienin prosessista hän tavoittelee jälleen yhtä uutta sulkaa hattuunsa taistelussa "oikean historian", niin kuin hän itse tuotoksiaan kutsuu, puolesta ilmaisuvapauden rajoittajia ja kansainvälistä juutalaista salaliittoa vastaan.
Sananvapauteen kuuluu oikeus esittää myös epämiellyttäviä ja vääriäkin näkemyksiä, olivat ne sitten kuvia Muhammedista pommi hatussa tai juutalaisten joukkotuhon kyseenalaistamista. Valtion ei tule lähteä lainsäädännön keinoin määrittelemään hyväksyttävien historiatulkintojen rajoja, koska silloin vain tullaan antaneeksi turhaa marttyyriglooriaa vastenmielisten näkemysten esittäjille. Yksittäisten tulkintojen paikkansapitävyyden ja pätevyyden arviointi on keskustelevan tutkimusyhteisön tehtävä, ja esimerkiksi Irvingin tapauksessa se on hoitanut hommansa erinomaisesti.
Demokraattisessa ja avoimessa yhteiskunnassa totuudenmukaisuuteen pyrkivä kriittinen historiantutkimus ei tarvitse lainsäädäntöä liittolaisekseen.
perjantaina, helmikuuta 17, 2006
"Laatujärjestelmät" yliopistoissa
Ilolla vastaanotin uutisen siitä, että Helsingin yliopistossa kuutisenkymmentä laitosjohtajaa tai vastaavassa asemassa olevaa henkilöä on kieltäytynyt suorittamasta laatujärjestelmien arviontia. Tätä "auditointia", niin kuin sitä yritysmaailmasta lainatulla typerällä termillä kutsutaan, suorittaa Korkeakoulujen Arviointineuvosto (KKA). Tarkoituksena on arvioida "niitä menettelytapoja, prosesseja tai järjestelmiä, joiden avulla korkeakoulu ylläpitää ja kehittää koulutuksen ja muun toiminnan laatua".
Koko homma on pelleilyä ja pois siitä ajasta, joka voitaisiin käyttää tutkimuksen tekemiseen ja opetuksen antamiseen. Laitosjohtajat joutuvat täyttämään erilaisia hölmöjä kaavakkeita ja tuottamaan "laatupolitiikkadokumentteja", jotta OPM ja KKA sitten pääsisivät pätemään osoittamalla, kuinka laiskat yliopistot on laitettu liekanaruun ja patistettu "laadukkaassen toimintaan". Vaikka missään ei ole selkokielellä määritelty, mitä "laadulla" tarkoitetaan, on yliopistoilta löytynyt valitettavan vähän rohkeutta kyseenalaistaa OPM:n ja KKA:n suoltama laatujargoni.
Arviointi on silmänlumetta ja jälleen yksi tieteellisen toiminnan peruslogiikan vastainen yritys tuoda business-maailman käytäntöjä (ja vieläpä vääristyneessä muodossa) tieteen tekemiseen. En ymmärrä, mihin näitä kaikkia arviointeja esim. tutkimuksessa tarvitaan. Tutkimuksessa on jo valmiina olemassa globaalin vertaisarvioinnin mekanismi, ovathan tulokset julkaisujen muodossa avoimesti kenen tahansa saatavissa. OPM:lle tämä kuitenkaan ei ole riittänyt, vaan kontrollin lisäämiseksi se on lanseerannut koko joukon omia arviointimenettelyjään.
Arvioinnin nimissä pyöritetty paperirumba vie paljon kallista työaikaa ja energiaa oikealta tieteelliseltä toiminnalta. Jos OPM oikeasti haluaisi laadukasta tutkimusta ja opetusta, sen pitäisi ensi töikseen jättää tutkijat ja opettajat rauhaan tällaiselta kiusanteolta.
Koko homma on pelleilyä ja pois siitä ajasta, joka voitaisiin käyttää tutkimuksen tekemiseen ja opetuksen antamiseen. Laitosjohtajat joutuvat täyttämään erilaisia hölmöjä kaavakkeita ja tuottamaan "laatupolitiikkadokumentteja", jotta OPM ja KKA sitten pääsisivät pätemään osoittamalla, kuinka laiskat yliopistot on laitettu liekanaruun ja patistettu "laadukkaassen toimintaan". Vaikka missään ei ole selkokielellä määritelty, mitä "laadulla" tarkoitetaan, on yliopistoilta löytynyt valitettavan vähän rohkeutta kyseenalaistaa OPM:n ja KKA:n suoltama laatujargoni.
Arviointi on silmänlumetta ja jälleen yksi tieteellisen toiminnan peruslogiikan vastainen yritys tuoda business-maailman käytäntöjä (ja vieläpä vääristyneessä muodossa) tieteen tekemiseen. En ymmärrä, mihin näitä kaikkia arviointeja esim. tutkimuksessa tarvitaan. Tutkimuksessa on jo valmiina olemassa globaalin vertaisarvioinnin mekanismi, ovathan tulokset julkaisujen muodossa avoimesti kenen tahansa saatavissa. OPM:lle tämä kuitenkaan ei ole riittänyt, vaan kontrollin lisäämiseksi se on lanseerannut koko joukon omia arviointimenettelyjään.
Arvioinnin nimissä pyöritetty paperirumba vie paljon kallista työaikaa ja energiaa oikealta tieteelliseltä toiminnalta. Jos OPM oikeasti haluaisi laadukasta tutkimusta ja opetusta, sen pitäisi ensi töikseen jättää tutkijat ja opettajat rauhaan tällaiselta kiusanteolta.
keskiviikkona, helmikuuta 15, 2006
Ensimmäinen Holokausti-pilapiirros julki
Eilen Ruotsin televisio uutisoi iranilaislehden (muistaakseni kyseessä oli juuri tämän pilapiirroskilpailuidean esittäjä Hamshari) julkaisseen ensimmäisen Holokausti-aiheisen pilapiirroksen. Australialaispiirtäjän (!) tuotoksessa oli kaksi kuvaa. Ensimmäinen esitti Auschwitzin keskitysleirin porttia, jonka päällä oli englanninnos "Work makes free" alkuperäisestä "Arbeit macht frei" (työ vapauttaa) tekstistä. Toisessa kuvassa oli israelilainen nykypäivän sotilas ja teksti "War makes peace" (sota saa aikaan rauhan).
Suomi on pahoillaan
Pääministeri Matti Vanhanen katsoi parhaaksi esittää hallituksen puolesta anteeksipyynnön Muhammed-pilakuvien julkaisemisesta Suomen Sisu -järjestön sivuilla. Lisäksi hän kertoi maailmalle Suomen poliisin ryhtyvän nyt tutkimaan, tapahtuiko kuvia julkistettaessa rikos. En ole ihan varma, mutta luulen, että Suomesta tuli näin ensimmäinen länsivaltio, jonka hallitus on pyytänyt kuvien julkaisua anteeksi.
Hallitus pyytää nyt anteeksi jonkin kansalaisjärjestön/yhdistyksen sellaista toimintaa, joka on tapahtunut normaalin ilmaisuvapauden käytön puitteissa. Surkuhupaisinta asiassa on se, että mikäli eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtaja Jari Vilen ja Vanhanen eivät olisi nostaneet asiaa julkisuuteen, ei "moderniksi kansallismieliseksi" järjestöksi itseään tituleeravan ja nettisivuillaan kaikenlaista julkaisseen Suomen Sisun temppuun olisi juuri kukaan kiinnittänyt huomiota.
Kuvat on julkaistu jo tätä ennen ties kuinka monessa suomalaisessa blogissa ja varmasti kotisivuillakin. Eikö hallituksen saman logiikan mukaan olisi tullut pyytää niitäkin anteeksi? Entäpä kaikki muu netissä julkaistu sitä tai tätä tahoa loukkaava uskontoa, maailmankatsomusta, ihmisarvoa, syntyperää, rotua, poliittista vakaumusta, seksuaalista suuntautumista, ulkonäköä tms. käsittelevä aineisto? Esimerkiksi Karjalan palauttamista ajavien järjestöjen keskustelusivuilla kukkiva jatkuva ryssittely ja rotuteoretisointi? Tai naissukupuolta halventava pornografinen materiaali?
Kannattaa siis miettiä, mitä netissä julkaisee. Hallituksesi voi joutua pyytämään puolestasi anteeksi. Huolestuttavinta asiassa on kuitenkin se, että hallitus on katsonut asian ylipäätään kuuluvan sille. Keskustalaisen pääministerin esittämänä ajatus ei ehkä kuitenkaan ole yllättävä, onhan puolue voimakkaasti peräänkuuluttanut internetin tiukempaa kontrollia ennenkin milloin lapsipornon leviämisen estämiseen, milloin tekijänoikeuksien suojaamiseen vedoten.
On hyvä että poliisi tutkii asian. Jo syyttämiskynnyksen ylittyminen on äärimmäisen epätodennäköistä, tuomiosta nyt puhumattakaan. Tuomio edellyttäisi sen osoittamista, että julkaistu materiaali on ollut lainvastaista, tässä tapauksessa joko uskontoa halventavaa tai kansanryhmää vastaan kiihottavaa. Ainakin itse pidän tällaista tulkintaa suomalaisen lainkäytön sisällä mahdottomana, onhan kyse pilakuvista, joiden tulkintakoodisto on tyystin erilainen kuin esim. kirjoitetun tekstin.
Hallitus pyytää nyt anteeksi jonkin kansalaisjärjestön/yhdistyksen sellaista toimintaa, joka on tapahtunut normaalin ilmaisuvapauden käytön puitteissa. Surkuhupaisinta asiassa on se, että mikäli eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtaja Jari Vilen ja Vanhanen eivät olisi nostaneet asiaa julkisuuteen, ei "moderniksi kansallismieliseksi" järjestöksi itseään tituleeravan ja nettisivuillaan kaikenlaista julkaisseen Suomen Sisun temppuun olisi juuri kukaan kiinnittänyt huomiota.
Kuvat on julkaistu jo tätä ennen ties kuinka monessa suomalaisessa blogissa ja varmasti kotisivuillakin. Eikö hallituksen saman logiikan mukaan olisi tullut pyytää niitäkin anteeksi? Entäpä kaikki muu netissä julkaistu sitä tai tätä tahoa loukkaava uskontoa, maailmankatsomusta, ihmisarvoa, syntyperää, rotua, poliittista vakaumusta, seksuaalista suuntautumista, ulkonäköä tms. käsittelevä aineisto? Esimerkiksi Karjalan palauttamista ajavien järjestöjen keskustelusivuilla kukkiva jatkuva ryssittely ja rotuteoretisointi? Tai naissukupuolta halventava pornografinen materiaali?
Kannattaa siis miettiä, mitä netissä julkaisee. Hallituksesi voi joutua pyytämään puolestasi anteeksi. Huolestuttavinta asiassa on kuitenkin se, että hallitus on katsonut asian ylipäätään kuuluvan sille. Keskustalaisen pääministerin esittämänä ajatus ei ehkä kuitenkaan ole yllättävä, onhan puolue voimakkaasti peräänkuuluttanut internetin tiukempaa kontrollia ennenkin milloin lapsipornon leviämisen estämiseen, milloin tekijänoikeuksien suojaamiseen vedoten.
On hyvä että poliisi tutkii asian. Jo syyttämiskynnyksen ylittyminen on äärimmäisen epätodennäköistä, tuomiosta nyt puhumattakaan. Tuomio edellyttäisi sen osoittamista, että julkaistu materiaali on ollut lainvastaista, tässä tapauksessa joko uskontoa halventavaa tai kansanryhmää vastaan kiihottavaa. Ainakin itse pidän tällaista tulkintaa suomalaisen lainkäytön sisällä mahdottomana, onhan kyse pilakuvista, joiden tulkintakoodisto on tyystin erilainen kuin esim. kirjoitetun tekstin.
tiistaina, helmikuuta 14, 2006
Liike-elämä ja yksityisyydensuoja
Tänään uutisoitiin Sampo-pankin nauhoittaneen pääkaupungin konttoreissa keskusteluja pankkitiskillä asiakkaiden ja virkailijoiden välillä (http://www.turunsanomat.fi/kotimaa/?ts=1,3:1002:0:0,4:2:0:1:2006-02-14,104:2:359124,1:0:0:0:0:0:). Nauhoittamiseen ei ole kysytty lupaa asiakkailta eikä heille ole siitä edes kerrottu. Sammon edustaja pyrki bagatellisoimaan koko asian toteamalla nauhoituksia käytettävän virkailijoiden työnarviointin. Sammon viestintäjohtaja Hannu Vuola perusteli salassa pitoa seuraavasti: "Jos asiakas tietäisi, että puhe menee nauhalle, se muuttaisi hänen käyttäytymistään tilanteessa". Ihanko totta? Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio kyllä piti käytäntöä "arveluttavana", mutta muuten hänen reaktionsa oli laimeahko.
Sammon menettely on ollut ainakin yksityisyydensuojan, mahdollisesti myös pankkisalaisuudenkin vastaista, hyvistä ja eettisistä toimintatavoista nyt puhumattakaan. Sammon edustajan yliolkaiset kommentit ovat pöyristyttävää vähättelyä. Kun ihmisten luottamuksellisia keskusteluja nauhoitetaan salaa, on kyseessä vakava yksityisyydensuojan loukkaaminen aivan huolimatta siitä, mihin näitä nauhoja käytettiin. Mikä tae ihmisillä on siitä, että nauhoituksia käytetään vain koulutustarkoituksiin ja että nauhat käytön jälkeen tuhotaan?
Tuntuu siltä, että Suomessa ollaan valmiit katsomaan tällaista urkkimista läpi sormien, kun sen suorittajana on Sammon kaltainen iso business-taho. Tulee etsimättä mieleen myös Soneran teleurkintapuuhat, jossa täysin surutta poljettiin firman julkisuuskuvan varjelemisen nimissä yksityisten ihmisten tietosuojaa.
Osa ihmisistä tuntuu jopa haikailevan kontrolliyhteiskunnan perään: lisää poliiseja, lisää valvontakameroita, teletunnistetiedot tallennukseen, internet sisältösuodatuksen alaiseksi jne. Pilakuvajupakan myötä lehtien mielipideosastot ovat tulvillaan kirjoituksia, joissa peräänkuulutetaan sananvapaudelle tiukempia rajoja ja haikaillaan jonkin 1930-lukulaisen "koti, uskonto ja isänmaa" -idyllin perään, jolloin sentään vielä oli joitain asioita, jotka olivat "pyhiä".
Mielestäni yksityisyydensuoja on sen verran "pyhä" asia, että Sammon toiminnassa olisi Jari Vilenille huomattavasti merkittävämpi moraalisen paheksunnan osoittamisen kohde kuin tuhansilla nettisivuilla jo viikkokausia vapaasti saatavilla olevien Muhammed-pilakuvien julkistaminen jollain oikeistolaisella marginaalisivustolla.
Sammon menettely on ollut ainakin yksityisyydensuojan, mahdollisesti myös pankkisalaisuudenkin vastaista, hyvistä ja eettisistä toimintatavoista nyt puhumattakaan. Sammon edustajan yliolkaiset kommentit ovat pöyristyttävää vähättelyä. Kun ihmisten luottamuksellisia keskusteluja nauhoitetaan salaa, on kyseessä vakava yksityisyydensuojan loukkaaminen aivan huolimatta siitä, mihin näitä nauhoja käytettiin. Mikä tae ihmisillä on siitä, että nauhoituksia käytetään vain koulutustarkoituksiin ja että nauhat käytön jälkeen tuhotaan?
Tuntuu siltä, että Suomessa ollaan valmiit katsomaan tällaista urkkimista läpi sormien, kun sen suorittajana on Sammon kaltainen iso business-taho. Tulee etsimättä mieleen myös Soneran teleurkintapuuhat, jossa täysin surutta poljettiin firman julkisuuskuvan varjelemisen nimissä yksityisten ihmisten tietosuojaa.
Osa ihmisistä tuntuu jopa haikailevan kontrolliyhteiskunnan perään: lisää poliiseja, lisää valvontakameroita, teletunnistetiedot tallennukseen, internet sisältösuodatuksen alaiseksi jne. Pilakuvajupakan myötä lehtien mielipideosastot ovat tulvillaan kirjoituksia, joissa peräänkuulutetaan sananvapaudelle tiukempia rajoja ja haikaillaan jonkin 1930-lukulaisen "koti, uskonto ja isänmaa" -idyllin perään, jolloin sentään vielä oli joitain asioita, jotka olivat "pyhiä".
Mielestäni yksityisyydensuoja on sen verran "pyhä" asia, että Sammon toiminnassa olisi Jari Vilenille huomattavasti merkittävämpi moraalisen paheksunnan osoittamisen kohde kuin tuhansilla nettisivuilla jo viikkokausia vapaasti saatavilla olevien Muhammed-pilakuvien julkistaminen jollain oikeistolaisella marginaalisivustolla.
sunnuntaina, helmikuuta 12, 2006
Opetusministeriö, yliopistot ja tehokkuus
Eilisaamun Hesari kertoi opetusministeriössä valmistuneesta esityksestä suomalaisen yliopistokoulutuksen tehostamiseksi. Välineenä olisi yliopistoverkoston supistaminen fuusioiden kautta, niin että esimerkiksi Turussa yliopisto ja kauppakorkeakoulu löisivät hynttyyt yhteen. Esitys liittyy laajempaa korkeakoulutuksen tehostamisohjelmaan. Nyrkkisääntönä on, että eläköitymisen tms. kautta vapaaksi tulevista viroista vain joka toinen täytetään, jolloin henkilökunnan määrää saataisiin tulevina vuosina supistetuksi jopa usealla tuhannella hengellä.
Odotetusti yliopiston rehtorien suhtautuminen suunnitelmaan oli varauksellista ja osin täysin torjuvaakin, joskin syvemmän yhteistyön tarpeellisuudesta eri oppilaitosten välillä oltiin liikuttavan yksimielisiä.
Suunnitelma on vain yksi todiste lisää siinä pitkässä ketjussa, joka osoittaa yliopistojen autonomian olevan totta enää juhlapuheissa. Viimeisen 10-15 vuoden aikana OPM on tuonut suomalaiseen yliopisto- ja korkeakoulutukseen uudistuksen toisensa jälkeen ilman että oppilaitosten itsensä tai ainakaan niiden ihmisten, jotka käytännössä joutuvat nuo uudistukset arkipäivässä toteuttamaan, kantoja olisi liiemmin kyselty (esim. tutkijakoulut, tutkintorakenneuudistus, UPJ). Ja jos on kyselty, on kysymys ollut lähinnä pelkästä kosmetiikasta. Nytkin puheena oleva suunnitelma oli syntynyt virkamiestyönä ministeriössä, vaikka se luultavasti tulee osoittautumaan keskeiseksi linjanvedoksi suomalaisen yliopistomaailman tulevaisuutta linjattaessa.
OPM ratsastaan samaan aikaan kahdella hevosella. Samaan aikaan kun sen vaatimukset esim. suoritettavien tutkintojen määrästä vuosi vuodelta paisuvat, oppilaitosten käytössä olevat resurssit näiden vaatimusten täyttämiseen pienenevät tai korkeintaan pysyvät samana. Avainsanana on laatu, eli eufemismi sille, että keppiä vilauttamalla samoihin tuloksiin päästään halvemmallakin.
Kuinka tehoton voi suomalainen yliopistolaitos olla, jos OPM:n visio pitää paikkansa? Siis visio jonka jonka mukaan muutaman vuoden kuluttua suurempi tai ainakin sama panos vaikkapa nyt tutkinnoissa ja tieteellisissä julkaisuissa mitattuna saadaan aikaiseksi esim. 3000 ihmistä pienemmällä porukalla? Vai onko tavoitteena, että yliopistot hankkivat ulkopuolista rahoitusta niin paljon, että tavoitteissaan pysytään budjettirahoituspohjan rapautumisesta huolimatta? Jos näin on, ministeriön lupaukset esim. tulevaisuudessa suoritettavien tohtorintutkintojen määrästä maksetaan jonkun muun taskusta.
Kilpaillun ulkopuolisen rahoituksen osuuden jatkuvan kasvattamisen siunauksellisuudesta vaikuttaa päättävillä tahoilla vallitsevan suuri yksimielisyys. Näin aikaansaatua työpanosta pidetään lähtökohtaisesti tehokkaampana kuin perusbudjetista rahoitettavaa.
11.11.2005 Suomen Akatemia jakoi yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimukseen yhteensä vähän runsaat 11 miljoonaa euroa hankerahoitusta. Myönteisen päätöksen sai 47 hanketta. Yhteensä hakijoita oli 272 hanketta, joiden yhteenlasketut budjetit olivat 124 miljoonaa euroa. Jokainen hanke toimitti SA:lle yleisen tutkimussuunnitelman sekä hankkeessa mukana olevien yksittäisten tutkijoiden henkilökohtaiset tutkimussuunnitelmat. Lisäksi tietysti oli mukaan liitettävät normaalit hakuasiakirjat kuten nimikirjanotteet sekä ansio- ja julkaisuluettelot.
Omien kokemusteni pohjalta väittäisin, että hankkeen ja hakemuksen valmistelusta vastanneelta henkilöltä rumbaan paloi kuukausi työaikaa (tapaamiset, puhelut, sähköpostit, muu koordinointi ja kontaktien solmiminen, kirjoitustyö), ja arvio on varovainen. Yksittäisiltä tutkijoilta kului oman osuutensa hoitamiseen helposti neljä työpäivää. Jos olettaa, että keskimääräisessä hankkeessa on mukana johtaja ja neljä tutkijaa, tarkoittaa se 41 työpäivää jokaista hakemusta kohti. Yhteensä hakukierros synnytti siis 11 000 päivän työpanoksen eli lähes 45 henkilötyövuotta. Tästä määrästä 37 henkilötyövuotta oli turhaa, koska rahoitusta ei tullut.
Keskimääärinen rahoitus hanketta kohdin oli 238.000 euroa. Overheadien, matkarahojen ja muiden kulujen jälkeen palkkoihin jäänee käytettäväksi 160-175.000 euroa, joka realisoituu 5-7 henkilötyövuotena. Yhteensä Akatemian rahalla tuotetaan siis 235-330 henkilötyövuotta. Suhteessa tähän määrään tuo 37 hukkaan mennyttä vuotta, joka siis on oikeasti poissa opetuksesta, tutkimuksesta ja muusta työstä, on mielestäni aika paljon. Ja tässä vasta yhden, joskin merkittävimmän, ulkopuolisen rahoittajan yksi tieteellinen toimikunta. Mitä kaikkea muuta tässä ajassa olisi voinut saada aikaan kuin silppuriin meneviä hylättyjä hakemuksia? Onko tämä tehokasta toimintaa?
Odotetusti yliopiston rehtorien suhtautuminen suunnitelmaan oli varauksellista ja osin täysin torjuvaakin, joskin syvemmän yhteistyön tarpeellisuudesta eri oppilaitosten välillä oltiin liikuttavan yksimielisiä.
Suunnitelma on vain yksi todiste lisää siinä pitkässä ketjussa, joka osoittaa yliopistojen autonomian olevan totta enää juhlapuheissa. Viimeisen 10-15 vuoden aikana OPM on tuonut suomalaiseen yliopisto- ja korkeakoulutukseen uudistuksen toisensa jälkeen ilman että oppilaitosten itsensä tai ainakaan niiden ihmisten, jotka käytännössä joutuvat nuo uudistukset arkipäivässä toteuttamaan, kantoja olisi liiemmin kyselty (esim. tutkijakoulut, tutkintorakenneuudistus, UPJ). Ja jos on kyselty, on kysymys ollut lähinnä pelkästä kosmetiikasta. Nytkin puheena oleva suunnitelma oli syntynyt virkamiestyönä ministeriössä, vaikka se luultavasti tulee osoittautumaan keskeiseksi linjanvedoksi suomalaisen yliopistomaailman tulevaisuutta linjattaessa.
OPM ratsastaan samaan aikaan kahdella hevosella. Samaan aikaan kun sen vaatimukset esim. suoritettavien tutkintojen määrästä vuosi vuodelta paisuvat, oppilaitosten käytössä olevat resurssit näiden vaatimusten täyttämiseen pienenevät tai korkeintaan pysyvät samana. Avainsanana on laatu, eli eufemismi sille, että keppiä vilauttamalla samoihin tuloksiin päästään halvemmallakin.
Kuinka tehoton voi suomalainen yliopistolaitos olla, jos OPM:n visio pitää paikkansa? Siis visio jonka jonka mukaan muutaman vuoden kuluttua suurempi tai ainakin sama panos vaikkapa nyt tutkinnoissa ja tieteellisissä julkaisuissa mitattuna saadaan aikaiseksi esim. 3000 ihmistä pienemmällä porukalla? Vai onko tavoitteena, että yliopistot hankkivat ulkopuolista rahoitusta niin paljon, että tavoitteissaan pysytään budjettirahoituspohjan rapautumisesta huolimatta? Jos näin on, ministeriön lupaukset esim. tulevaisuudessa suoritettavien tohtorintutkintojen määrästä maksetaan jonkun muun taskusta.
Kilpaillun ulkopuolisen rahoituksen osuuden jatkuvan kasvattamisen siunauksellisuudesta vaikuttaa päättävillä tahoilla vallitsevan suuri yksimielisyys. Näin aikaansaatua työpanosta pidetään lähtökohtaisesti tehokkaampana kuin perusbudjetista rahoitettavaa.
11.11.2005 Suomen Akatemia jakoi yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimukseen yhteensä vähän runsaat 11 miljoonaa euroa hankerahoitusta. Myönteisen päätöksen sai 47 hanketta. Yhteensä hakijoita oli 272 hanketta, joiden yhteenlasketut budjetit olivat 124 miljoonaa euroa. Jokainen hanke toimitti SA:lle yleisen tutkimussuunnitelman sekä hankkeessa mukana olevien yksittäisten tutkijoiden henkilökohtaiset tutkimussuunnitelmat. Lisäksi tietysti oli mukaan liitettävät normaalit hakuasiakirjat kuten nimikirjanotteet sekä ansio- ja julkaisuluettelot.
Omien kokemusteni pohjalta väittäisin, että hankkeen ja hakemuksen valmistelusta vastanneelta henkilöltä rumbaan paloi kuukausi työaikaa (tapaamiset, puhelut, sähköpostit, muu koordinointi ja kontaktien solmiminen, kirjoitustyö), ja arvio on varovainen. Yksittäisiltä tutkijoilta kului oman osuutensa hoitamiseen helposti neljä työpäivää. Jos olettaa, että keskimääräisessä hankkeessa on mukana johtaja ja neljä tutkijaa, tarkoittaa se 41 työpäivää jokaista hakemusta kohti. Yhteensä hakukierros synnytti siis 11 000 päivän työpanoksen eli lähes 45 henkilötyövuotta. Tästä määrästä 37 henkilötyövuotta oli turhaa, koska rahoitusta ei tullut.
Keskimääärinen rahoitus hanketta kohdin oli 238.000 euroa. Overheadien, matkarahojen ja muiden kulujen jälkeen palkkoihin jäänee käytettäväksi 160-175.000 euroa, joka realisoituu 5-7 henkilötyövuotena. Yhteensä Akatemian rahalla tuotetaan siis 235-330 henkilötyövuotta. Suhteessa tähän määrään tuo 37 hukkaan mennyttä vuotta, joka siis on oikeasti poissa opetuksesta, tutkimuksesta ja muusta työstä, on mielestäni aika paljon. Ja tässä vasta yhden, joskin merkittävimmän, ulkopuolisen rahoittajan yksi tieteellinen toimikunta. Mitä kaikkea muuta tässä ajassa olisi voinut saada aikaan kuin silppuriin meneviä hylättyjä hakemuksia? Onko tämä tehokasta toimintaa?
lauantaina, helmikuuta 11, 2006
Olympialaiset
Sivusilmällä seurattuna Torinon olympialaisten avajaiset olivat vähemmät "poliittiset" kuin neljä vuotta sitten Salt Lake Cityssä. Tuolloinhan Bushin katsottiin pyrkivän antamaan kansalleen ja maailmalle tietoista viestiä, kun olympiatulen sytyttäjiksi oli valittu vuoden 1980 Lake Placidin "Miracle on Ice" -jymypaukusta vastannut tuolloisten opiskelijapoikien jääkiekkojoukkue. Vietnamin sodan, Watergaten, talouslaman, Teheranin panttivankikriisin ja Afganistanin miehityksen nöyryytysten jälkeen kansakunta kaipasi valoa tunnelin päähän, ja vasten kaikkia odotuksia tämä nimetön, ilman yhdenkään NHL-ottelun kokemusta pelannut joukkue kaatoi pelätyn Punakoneen ja nappasi olympiakullan.
Lähes historian unohduksen suohon on painunut se tosiseikka, ettei vuoden 1980 olympiavoitto suinkaan ratkennut vielä tuossa USA-CCCP-ottelussa. Ykköspallille amerikkalaiset pääsivät nousemaan vasta voitettuaan viimeisessä ottelussa Suomen lukemin 4-2. Vielä viimeiseen erään lähdettäessä leijonapaidat johtivat ottelua 2-1 ja olivat matkalla kohti olympiapronssia, mutta myöhempinäkin vuosina tutuksi tulleella tavalla ryhtyivät peruuttelemaan ja menettivät otteensa pelistä. Kun tietää kuinka valtavan merkityksen olympiakulta sai Kylmän sodan USA:ssa, on jännä leikkiä ajatuksella siitä, että Suomen arvokisamitalitili olisikin auennut jo tuolloin. Tosielämässä pronssimitalit kuitenkin matkasivat minnekäs muualle kuin Ruotsiin.
Joka tapauksessa Bushin katsottiin Salt Lake Cityssä yrittävän linkittää alkuvaiheessa ollutta terrorisminvastaista sotaansa Kylmässä sodassa otettuun voittoon, jonka ehdottomasti keskeisimpiin symboleihin vuoden 1980 kiekkomiehistö lukeutui. Italialla ei ollut Torinossa heittää peliin mitään vastaavaa, joskin monet voivat olla sitä mieltä, että olympiasoihdun stadionille tuonut Alberto Tomba monessakin suhteessa vastaa yhtä kiekkojoukkueellista amerikkalaisia opiskelijapoikia.
Mielenkiintoinen pariviikkoinen joka tapauksessa on edessä. Jo surullisen tutulla tavalla myös doping-peikko on jo nostanut likaista päätään, kun KOK on rientänyt kiistämään italialaisten Reutersille antaman tiedon useista epo-käryistä. Maastohiihdon puolella vetoomustuomioistuinta tarvitaan jo ennen ensimmäistäkään kisaa, kun pöytään lyödään kilpaa sallitut rajat ylittäviä hemoglobiinitestituloksia ja poikkeavasta verenkuvasta kertovia lääkärintodistuksia. Suomalaisten leiristä kiirehdittiin vakuuttelemaan sekä lääkärin että päävalmentajan suulla, ettei testikohu koske Suomen joukkuetta mitenkään. Toivoa vain sopii, että tällaisten lausuntojen herättämät deja vu -tuntemukset osoittautuvat aistiharhoiksi.
Lähes historian unohduksen suohon on painunut se tosiseikka, ettei vuoden 1980 olympiavoitto suinkaan ratkennut vielä tuossa USA-CCCP-ottelussa. Ykköspallille amerikkalaiset pääsivät nousemaan vasta voitettuaan viimeisessä ottelussa Suomen lukemin 4-2. Vielä viimeiseen erään lähdettäessä leijonapaidat johtivat ottelua 2-1 ja olivat matkalla kohti olympiapronssia, mutta myöhempinäkin vuosina tutuksi tulleella tavalla ryhtyivät peruuttelemaan ja menettivät otteensa pelistä. Kun tietää kuinka valtavan merkityksen olympiakulta sai Kylmän sodan USA:ssa, on jännä leikkiä ajatuksella siitä, että Suomen arvokisamitalitili olisikin auennut jo tuolloin. Tosielämässä pronssimitalit kuitenkin matkasivat minnekäs muualle kuin Ruotsiin.
Joka tapauksessa Bushin katsottiin Salt Lake Cityssä yrittävän linkittää alkuvaiheessa ollutta terrorisminvastaista sotaansa Kylmässä sodassa otettuun voittoon, jonka ehdottomasti keskeisimpiin symboleihin vuoden 1980 kiekkomiehistö lukeutui. Italialla ei ollut Torinossa heittää peliin mitään vastaavaa, joskin monet voivat olla sitä mieltä, että olympiasoihdun stadionille tuonut Alberto Tomba monessakin suhteessa vastaa yhtä kiekkojoukkueellista amerikkalaisia opiskelijapoikia.
Mielenkiintoinen pariviikkoinen joka tapauksessa on edessä. Jo surullisen tutulla tavalla myös doping-peikko on jo nostanut likaista päätään, kun KOK on rientänyt kiistämään italialaisten Reutersille antaman tiedon useista epo-käryistä. Maastohiihdon puolella vetoomustuomioistuinta tarvitaan jo ennen ensimmäistäkään kisaa, kun pöytään lyödään kilpaa sallitut rajat ylittäviä hemoglobiinitestituloksia ja poikkeavasta verenkuvasta kertovia lääkärintodistuksia. Suomalaisten leiristä kiirehdittiin vakuuttelemaan sekä lääkärin että päävalmentajan suulla, ettei testikohu koske Suomen joukkuetta mitenkään. Toivoa vain sopii, että tällaisten lausuntojen herättämät deja vu -tuntemukset osoittautuvat aistiharhoiksi.
torstaina, helmikuuta 09, 2006
Guantanamo ja Holokausti
Kiistely vapaan ja avoimen tiedonvälityksen suotavuudesta jatkuu eri puolilla maailmaa. USA:ssa julkistettiin raportti, jonka mukaan jopa yli puolet USA:n Guantanamon tukikohdassa vankeina pitämistä yli 500:sta terrorismiepäillystä saattaa olla syyttömiä. Pentagonin julkistetuissa raporteissa vain kahdeksan prosenttia vangeista on luokiteltu "terroristiryhmiin kuuluviksi taistelijoiksi". Terroristiryhmittymien jäsenyydestä epäiltyjä on 30 prosenttia, ja 60 prosentin vangitsemisperusteena on pelkkä "associated with" -epäily terroristien kanssa tekemisissä olemisesta. Pentagon puolustautui tuoreeltaan toteamalla, ettei asianajajilla ole ollut käytössään kaikkia vangittujen taustoista kertovia asiakirjoja. Ts. vangitsemista perustellaan salaisilla todisteilla. Justice for all!
Paineet Jyllands-Postenin niskassa kasvavat, eikä paniikkitunnelma näy olevan kaukana. Kulttuuriosaston päällikkö Fleming Rose kertoi pyrkivänsä kontaktiin Holokausti-pilapiirroskilvan järjestävän iranilaislehden kanssa päästääkseen aikanaan julkaisemaan kuvat yhtä aikaa iranilaiskollegojensa kanssa. En tiedä oliko Rosen tarkoituksena alleviivata sananvapauden universaaliutta Jyllands-Postenissa vai harjoittaa omintakeista lepyttelyä, mutta tyylipisteitä ei ainakaan herunut.
Pilakuvamellakointi osuu yksiin shiia-muslimien pyhän ashura-juhlan kanssa, mikä on tuonut väkeä entistä enemmän kaduille. Beirutissa mielenosoituksiin ja kulkueisiin arvioidaan osallistuneen jopa 800 000 ihmistä. Liikehdintä alkaa mittaluokaltaan muistuttaa Irakin sodan vastaisia mielenosoituksia helmikuussa 2003.
Oman soppansa lusikkaan laittoi myös Ilta-Sanomien Bisquit, joka erinomaisessa pakinassaan tuli osoittaneeksi, että huumori on usein vahvasti sidoksissa siihen kansalliseen kulttuuriin, jossa sitä harjoitetaan. Käsitellessään Holokausti-pilapiirroskilpailua Bisquit ihmetteli, miksei saman tien järjestettäisi ausvitsikilpailua tai Holokaustisen kansanmurhafestivaalia. Tästäkin voisi joku pillastua.
Paineet Jyllands-Postenin niskassa kasvavat, eikä paniikkitunnelma näy olevan kaukana. Kulttuuriosaston päällikkö Fleming Rose kertoi pyrkivänsä kontaktiin Holokausti-pilapiirroskilvan järjestävän iranilaislehden kanssa päästääkseen aikanaan julkaisemaan kuvat yhtä aikaa iranilaiskollegojensa kanssa. En tiedä oliko Rosen tarkoituksena alleviivata sananvapauden universaaliutta Jyllands-Postenissa vai harjoittaa omintakeista lepyttelyä, mutta tyylipisteitä ei ainakaan herunut.
Pilakuvamellakointi osuu yksiin shiia-muslimien pyhän ashura-juhlan kanssa, mikä on tuonut väkeä entistä enemmän kaduille. Beirutissa mielenosoituksiin ja kulkueisiin arvioidaan osallistuneen jopa 800 000 ihmistä. Liikehdintä alkaa mittaluokaltaan muistuttaa Irakin sodan vastaisia mielenosoituksia helmikuussa 2003.
Oman soppansa lusikkaan laittoi myös Ilta-Sanomien Bisquit, joka erinomaisessa pakinassaan tuli osoittaneeksi, että huumori on usein vahvasti sidoksissa siihen kansalliseen kulttuuriin, jossa sitä harjoitetaan. Käsitellessään Holokausti-pilapiirroskilpailua Bisquit ihmetteli, miksei saman tien järjestettäisi ausvitsikilpailua tai Holokaustisen kansanmurhafestivaalia. Tästäkin voisi joku pillastua.
keskiviikkona, helmikuuta 08, 2006
Hölmöily pilakuvien merkeissä yltyy
Eilen uutisoitiin maailmalla, että jordanialaisen al-Shihan -lehden päätoimittaja Jihad al-Mohami oli erotettu, koska hänen lehtensä oli julkaissut kolme tanskalaista Muhammed-pilakuvaa. Jordanian hallitus pidätytti al-Mohamin ja hän seuraavaksi hän joutuu vastaamaan oikeudessa syytteisiin "uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta". Maksimituomio on kolme vuotta vankeutta.
Al-Mohami itse piti kuvia typerinä, mutta halusi julkaista ne uutisoimistarkoituksessa osoittaakseen lukijoilleen, mistä asiassa on kyse. Pääkirjoituksessaan hän peräänkuulutti järkevyyttä ja kysyi, kumpi tuottaa enemmän hallaa islaminuskolle, pilakuvat vai uskonnon nimissä tappavat itsemurhapommittajat.
Suuri iranilaislehti puolestaan ilmoitti testaavansa länsimaiden sananvapauden rajoja järjestämällä kilpailun siitä, kuka piirtää parhaan Holokaustia koskevan pilakuvan. Tällä lehti tietysti halusi alleviivata sitä tosiasiaa, että eurooppalaisten omaa sananvapautta on Holokaustin suhteen rajoitettu monissa maissa kriminalisoimalla juutalaisten joukkotuhon kieltäminen. Iranin presidentti Mahmoud Ahmadinejad kunnostautui jo aikaisemmin kuvailemalla juutalaisten joukkotuhoa pelkäksi myytiksi.
Mellakat jatkuvat eri puolilla maailmaa ja kuolonuhrejakin on jo tullut. Jos ei tietäisi, ei uskoisi, mistä kaikki tämä sai alkunsa. Ihan äkkiä ei tule mieleen mitään vastaavalla tavalla tragikoomista kansainvälisen politiikan historiasta.
Toisaalta asian voi nähdä niinkin, että militanttimuslimit vahvistivat tuossa kuuluisimmassa pommihattupilakuvassa esitetyt islam-tulkinnan oikeaksi itsensä osalta ryntäämällä kadulle riehumaan ja verenhimoisia iskulauseitaan huutamaan. En kuitenkaan mitenkään jaksa uskoa, että tämän porukan esiintymisestä kannattaisi vetää mitään johtopäätöksiä islamilaisen maailman enemmistön ajattelusta. Luulen, että on kyse niistä kuuluisista tyhjistä tynnyreistä.
Al-Mohami itse piti kuvia typerinä, mutta halusi julkaista ne uutisoimistarkoituksessa osoittaakseen lukijoilleen, mistä asiassa on kyse. Pääkirjoituksessaan hän peräänkuulutti järkevyyttä ja kysyi, kumpi tuottaa enemmän hallaa islaminuskolle, pilakuvat vai uskonnon nimissä tappavat itsemurhapommittajat.
Suuri iranilaislehti puolestaan ilmoitti testaavansa länsimaiden sananvapauden rajoja järjestämällä kilpailun siitä, kuka piirtää parhaan Holokaustia koskevan pilakuvan. Tällä lehti tietysti halusi alleviivata sitä tosiasiaa, että eurooppalaisten omaa sananvapautta on Holokaustin suhteen rajoitettu monissa maissa kriminalisoimalla juutalaisten joukkotuhon kieltäminen. Iranin presidentti Mahmoud Ahmadinejad kunnostautui jo aikaisemmin kuvailemalla juutalaisten joukkotuhoa pelkäksi myytiksi.
Mellakat jatkuvat eri puolilla maailmaa ja kuolonuhrejakin on jo tullut. Jos ei tietäisi, ei uskoisi, mistä kaikki tämä sai alkunsa. Ihan äkkiä ei tule mieleen mitään vastaavalla tavalla tragikoomista kansainvälisen politiikan historiasta.
Toisaalta asian voi nähdä niinkin, että militanttimuslimit vahvistivat tuossa kuuluisimmassa pommihattupilakuvassa esitetyt islam-tulkinnan oikeaksi itsensä osalta ryntäämällä kadulle riehumaan ja verenhimoisia iskulauseitaan huutamaan. En kuitenkaan mitenkään jaksa uskoa, että tämän porukan esiintymisestä kannattaisi vetää mitään johtopäätöksiä islamilaisen maailman enemmistön ajattelusta. Luulen, että on kyse niistä kuuluisista tyhjistä tynnyreistä.
sunnuntaina, helmikuuta 05, 2006
Muhammed, sananvapaus ja väkivalta
Tätä kirjoittaessa sähköinen ja printtijulkisuus ovat täynnä raportteja tanskalaisen Jyllands-Posten lehden julkaisemien profeetta Muhammedia esittävien pilakuvien muslimimaissa herättämästä raivosta. Vastakkain ovat lehdistön ilmaisuvapauden puolustajat ja ne, joiden mielestä uskonto on liian vakava ja pyhä asia tällaiselle leikinlaskulle. Laajemmassa mielessä kysymys on myös eurooppalaisen ja islamilaisen maailman hyvin erilaisten sananvapautta ja uskonnon asemaa yhteiskunnassa koskevien käsitysten yhteentörmäyksestä.
Alunperin jo syyskuussa julkaistut kuvat ovat nyt syösseet liikkeelle tapahtumasarjan, joka vaikuttaa karanneen kaikkien osapuolten käsistä. Syyriassa Tanskan ja Norjan suurlähetystöt ovat tulessa, Iran uhkaa katkaista suhteensa kaikkiin maihin jossa kuvat on julkaistu ja Pakistan kutsunut lähettiläänsä kotiin yhdeksästä länsimaasta. USA ja Vatikaani ovat mielenkiintoisella tavalla asettuneet ymmärtämään muslimireaktioita ja tuominneet kuvien julkaisun. Jopa meidän pienen Suomemme pääministeri Matti Vanhanen matkustaa Kuwaitiin sovitellakseen kiistaa.
Kansainvälisenä uutisaiheena edes toissapäiväinen tuhat ihmishenkeä vaatinut Punaisen Meren autolauttatragediakaan ei vaikuta pärjäävän piirroskohulle.
Tanskan hallitus on pahoitellut piirrosten aiheuttamaa kärsimystä, mutta ei ole esittänyt anteeksipyyntöä kuvien julkaisusta. Länsimaissa, mm. Suomessa, monet ovat kiirehtineet ymmärtämään muslimireaktioita ja liittämään pilakuvat osaksi länsimaiden arabimaailmassa harjoittamaa vuosisataista sortoa.
On totta, aivan niin kuin kuvat tuominnut Norjan pääministeri Jens Stoltenberg totesi, ettei paino-oikeus merkitse painopakkoa. Sananvapautta on lupa ja velvollisuuskin käyttää harkiten, varsinkin tässä tapauksessa kun tiedetään, että profeetta Muhammedin kuvallista esittämistä ainakin osassa muslimimaailmaa pidetään täysin kiellettynä asiana. Ja jos ei Helsingin Sanomien Tomi Ervamaan tavoin haluaisikaan tuomita Jyllands-Postenin kuvia huonona journalismina, ei niitä minään moniarvoisen suvaitsevaisuuden ja erilaisten kulttuurien ymmärtämisen helminäkään voi pitää.
Siitä huolimatta on reaktion voimakkuutta vaikea käsittää, olihan kyse kuitenkin vain pilakuvista, poliittisen julkisuuden genrestä, joka arabimaissakin tunnetaan esim. sikäläisissä lehdissä julkaistujen Israelia ja juutalaisuutta tölvivien karikatyyrien kautta. Vastaanotto on ollut myös täysin kontekstisokeaa sille tosiasialle, että tanskalaisessa julkisuudessa vastaavaa rapaa silmilleen ovat vuorollaan saaneet mm. niin Ariel Sharon, George W. Bush kuin Anders Fogh Rasmussenkin. On jopa absurdia, että muslimien reaktio näin voimakkaana kohdistuu juuri Tanskaan, joka suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden hyväksymisen suhteen kuuluu maailman edistyneimpiin yhteiskuntiin.
Itse olen valmis ymmärtämään hyvin voimakkaan ja tunnepitoisen vastareaktion esim. siinä muodossa, että itsensä loukatuksi kokeneet muslimit pidättäytyvät ostamasta tanskalaisia tuotteita. Näinhän länsimaissakin on tehty vaikkapa ihmisoikeuksia ja työlainsäädäntöä polkevien ylikansallisten suuryritysten suhteen. Sen sijaan en ymmärrä enkä hyväksy kuvien piirtäjille esitettyjä tappouhkauksia enkä sitä, että naamioituneet miehet nyt kiväärit kädessä uhittelevat pohjoismaiden kansalaisten fyysisen turvallisuuden olevan vaarassa tapahtuneen vuoksi.
On huolestuttavaa, että kotoisessakin keskustelussamme on löytynyt ymmärtäjiä tälle väkivallalla uhkailun linjalle. On korostettu uskonnollisen vakaumuksen loukkaamattomuutta ja pyhyyttä, islamilaisen kulttuurin ymmärtämistä ja sananvapauteen liittyvää vastuuta. Kuitenkin viimeksi kun asian tarkistin, oikeuskäsityksemme ei hyväksy lain ottamista omiin käsiin eikä koston oikeutusta pahimpienkaan rikkomusten kohdalla. Uskontoa ei myöskään ole rajattu sananvapauden käytön ulkopuolelle.
Tappotuomioiden julistamisessa uskonnollisin perustein ei mielestäni ole kysymys mistään muusta kuin omien mielivaltaisten opinkappaleiden kohottamisesta tärkeimmäksi ohjenuoraksi väkivallasta pidättäytymisen, neuvotteluratkaisuun pyrkimisen ja ihmisten fyysisen koskemattomuuden ensisijaisuuden ohi. Tällainen käyttäytyminen on aina yhtä tuomittavaa, harjoitettiin sitä sitten poliittisen ideologian, uskonnon tai jonkin muun maailmankatsomuksellisen vakaumuksen nimissä.
Sananvapautta ei saa lähteä rajoittamaan yksittäisten ylilyöntien vuoksi. Vapaassa keskustelussa voi ja pääseekin ajoittain esille myös epämiellyttäviä näkemyksiä, mutta vapaassa keskustelussa ne voidaan myös julkisesti osoittaa paikkansapitämättömiksi ja kumota. Sananvapaus on yksi tärkeimpiä takeitamme sille, että erimielisyyksien ratkaisemiseen on muitakin väyliä kuin väkivalta.
Samalla kun länsimaailman tulee esittää itselleen vaatimus islamilaisen kulttuurin paremmasta tuntemisesta ja sen ominaispiirteiden kunnioittamisesta, tulee myös muslimimaailmalta voida vaatia länsimaiseen kulttuuri- ja oikeuskäsityksiin keskeisesti kuuluvien piirteiden kuten juuri sananvapauden kunnioittamista. Oman käden oikeudesta ja kärsittyjen vääryyksien väkivallalla kostamisesta pidättäytyminen sen sijaan ei saa olla kulttuurisidonnainen asia. Se on yleisinhimillinen vaatimus ja kaiken ihmisten välisen kanssakäymisen sujumisen perusedellytys.
Alunperin jo syyskuussa julkaistut kuvat ovat nyt syösseet liikkeelle tapahtumasarjan, joka vaikuttaa karanneen kaikkien osapuolten käsistä. Syyriassa Tanskan ja Norjan suurlähetystöt ovat tulessa, Iran uhkaa katkaista suhteensa kaikkiin maihin jossa kuvat on julkaistu ja Pakistan kutsunut lähettiläänsä kotiin yhdeksästä länsimaasta. USA ja Vatikaani ovat mielenkiintoisella tavalla asettuneet ymmärtämään muslimireaktioita ja tuominneet kuvien julkaisun. Jopa meidän pienen Suomemme pääministeri Matti Vanhanen matkustaa Kuwaitiin sovitellakseen kiistaa.
Kansainvälisenä uutisaiheena edes toissapäiväinen tuhat ihmishenkeä vaatinut Punaisen Meren autolauttatragediakaan ei vaikuta pärjäävän piirroskohulle.
Tanskan hallitus on pahoitellut piirrosten aiheuttamaa kärsimystä, mutta ei ole esittänyt anteeksipyyntöä kuvien julkaisusta. Länsimaissa, mm. Suomessa, monet ovat kiirehtineet ymmärtämään muslimireaktioita ja liittämään pilakuvat osaksi länsimaiden arabimaailmassa harjoittamaa vuosisataista sortoa.
On totta, aivan niin kuin kuvat tuominnut Norjan pääministeri Jens Stoltenberg totesi, ettei paino-oikeus merkitse painopakkoa. Sananvapautta on lupa ja velvollisuuskin käyttää harkiten, varsinkin tässä tapauksessa kun tiedetään, että profeetta Muhammedin kuvallista esittämistä ainakin osassa muslimimaailmaa pidetään täysin kiellettynä asiana. Ja jos ei Helsingin Sanomien Tomi Ervamaan tavoin haluaisikaan tuomita Jyllands-Postenin kuvia huonona journalismina, ei niitä minään moniarvoisen suvaitsevaisuuden ja erilaisten kulttuurien ymmärtämisen helminäkään voi pitää.
Siitä huolimatta on reaktion voimakkuutta vaikea käsittää, olihan kyse kuitenkin vain pilakuvista, poliittisen julkisuuden genrestä, joka arabimaissakin tunnetaan esim. sikäläisissä lehdissä julkaistujen Israelia ja juutalaisuutta tölvivien karikatyyrien kautta. Vastaanotto on ollut myös täysin kontekstisokeaa sille tosiasialle, että tanskalaisessa julkisuudessa vastaavaa rapaa silmilleen ovat vuorollaan saaneet mm. niin Ariel Sharon, George W. Bush kuin Anders Fogh Rasmussenkin. On jopa absurdia, että muslimien reaktio näin voimakkaana kohdistuu juuri Tanskaan, joka suvaitsevaisuuden ja moniarvoisuuden hyväksymisen suhteen kuuluu maailman edistyneimpiin yhteiskuntiin.
Itse olen valmis ymmärtämään hyvin voimakkaan ja tunnepitoisen vastareaktion esim. siinä muodossa, että itsensä loukatuksi kokeneet muslimit pidättäytyvät ostamasta tanskalaisia tuotteita. Näinhän länsimaissakin on tehty vaikkapa ihmisoikeuksia ja työlainsäädäntöä polkevien ylikansallisten suuryritysten suhteen. Sen sijaan en ymmärrä enkä hyväksy kuvien piirtäjille esitettyjä tappouhkauksia enkä sitä, että naamioituneet miehet nyt kiväärit kädessä uhittelevat pohjoismaiden kansalaisten fyysisen turvallisuuden olevan vaarassa tapahtuneen vuoksi.
On huolestuttavaa, että kotoisessakin keskustelussamme on löytynyt ymmärtäjiä tälle väkivallalla uhkailun linjalle. On korostettu uskonnollisen vakaumuksen loukkaamattomuutta ja pyhyyttä, islamilaisen kulttuurin ymmärtämistä ja sananvapauteen liittyvää vastuuta. Kuitenkin viimeksi kun asian tarkistin, oikeuskäsityksemme ei hyväksy lain ottamista omiin käsiin eikä koston oikeutusta pahimpienkaan rikkomusten kohdalla. Uskontoa ei myöskään ole rajattu sananvapauden käytön ulkopuolelle.
Tappotuomioiden julistamisessa uskonnollisin perustein ei mielestäni ole kysymys mistään muusta kuin omien mielivaltaisten opinkappaleiden kohottamisesta tärkeimmäksi ohjenuoraksi väkivallasta pidättäytymisen, neuvotteluratkaisuun pyrkimisen ja ihmisten fyysisen koskemattomuuden ensisijaisuuden ohi. Tällainen käyttäytyminen on aina yhtä tuomittavaa, harjoitettiin sitä sitten poliittisen ideologian, uskonnon tai jonkin muun maailmankatsomuksellisen vakaumuksen nimissä.
Sananvapautta ei saa lähteä rajoittamaan yksittäisten ylilyöntien vuoksi. Vapaassa keskustelussa voi ja pääseekin ajoittain esille myös epämiellyttäviä näkemyksiä, mutta vapaassa keskustelussa ne voidaan myös julkisesti osoittaa paikkansapitämättömiksi ja kumota. Sananvapaus on yksi tärkeimpiä takeitamme sille, että erimielisyyksien ratkaisemiseen on muitakin väyliä kuin väkivalta.
Samalla kun länsimaailman tulee esittää itselleen vaatimus islamilaisen kulttuurin paremmasta tuntemisesta ja sen ominaispiirteiden kunnioittamisesta, tulee myös muslimimaailmalta voida vaatia länsimaiseen kulttuuri- ja oikeuskäsityksiin keskeisesti kuuluvien piirteiden kuten juuri sananvapauden kunnioittamista. Oman käden oikeudesta ja kärsittyjen vääryyksien väkivallalla kostamisesta pidättäytyminen sen sijaan ei saa olla kulttuurisidonnainen asia. Se on yleisinhimillinen vaatimus ja kaiken ihmisten välisen kanssakäymisen sujumisen perusedellytys.
lauantaina, helmikuuta 04, 2006
Jokisipilä-blogi vihdoin eetterissä
Käytin lauantain joutohetket jo jonkin aikaa pohtimani aikeen toteuttamiseen eli oman blogin perustamiseen.
Aikomuksenani on tällä foorumilla käsitellä ja kommentoida ajankohtaisia ja kiinnostavia aiheita laajalla otannalla sitä mukaa kun aikaa ja innostusta riittää. Hyvän aloituspisteen tarjoaa Jyllands-Postenin pilakuvista syntynyt globaali kohu.
Aikomuksenani on tällä foorumilla käsitellä ja kommentoida ajankohtaisia ja kiinnostavia aiheita laajalla otannalla sitä mukaa kun aikaa ja innostusta riittää. Hyvän aloituspisteen tarjoaa Jyllands-Postenin pilakuvista syntynyt globaali kohu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
