Opetusministeriö, yliopistot ja tehokkuus

Eilisaamun Hesari kertoi opetusministeriössä valmistuneesta esityksestä suomalaisen yliopistokoulutuksen tehostamiseksi. Välineenä olisi yliopistoverkoston supistaminen fuusioiden kautta, niin että esimerkiksi Turussa yliopisto ja kauppakorkeakoulu löisivät hynttyyt yhteen. Esitys liittyy laajempaa korkeakoulutuksen tehostamisohjelmaan. Nyrkkisääntönä on, että eläköitymisen tms. kautta vapaaksi tulevista viroista vain joka toinen täytetään, jolloin henkilökunnan määrää saataisiin tulevina vuosina supistetuksi jopa usealla tuhannella hengellä.

Odotetusti yliopiston rehtorien suhtautuminen suunnitelmaan oli varauksellista ja osin täysin torjuvaakin, joskin syvemmän yhteistyön tarpeellisuudesta eri oppilaitosten välillä oltiin liikuttavan yksimielisiä.

Suunnitelma on vain yksi todiste lisää siinä pitkässä ketjussa, joka osoittaa yliopistojen autonomian olevan totta enää juhlapuheissa. Viimeisen 10-15 vuoden aikana OPM on tuonut suomalaiseen yliopisto- ja korkeakoulutukseen uudistuksen toisensa jälkeen ilman että oppilaitosten itsensä tai ainakaan niiden ihmisten, jotka käytännössä joutuvat nuo uudistukset arkipäivässä toteuttamaan, kantoja olisi liiemmin kyselty (esim. tutkijakoulut, tutkintorakenneuudistus, UPJ). Ja jos on kyselty, on kysymys ollut lähinnä pelkästä kosmetiikasta. Nytkin puheena oleva suunnitelma oli syntynyt virkamiestyönä ministeriössä, vaikka se luultavasti tulee osoittautumaan keskeiseksi linjanvedoksi suomalaisen yliopistomaailman tulevaisuutta linjattaessa.

OPM ratsastaan samaan aikaan kahdella hevosella. Samaan aikaan kun sen vaatimukset esim. suoritettavien tutkintojen määrästä vuosi vuodelta paisuvat, oppilaitosten käytössä olevat resurssit näiden vaatimusten täyttämiseen pienenevät tai korkeintaan pysyvät samana. Avainsanana on laatu, eli eufemismi sille, että keppiä vilauttamalla samoihin tuloksiin päästään halvemmallakin.

Kuinka tehoton voi suomalainen yliopistolaitos olla, jos OPM:n visio pitää paikkansa? Siis visio jonka jonka mukaan muutaman vuoden kuluttua suurempi tai ainakin sama panos vaikkapa nyt tutkinnoissa ja tieteellisissä julkaisuissa mitattuna saadaan aikaiseksi esim. 3000 ihmistä pienemmällä porukalla? Vai onko tavoitteena, että yliopistot hankkivat ulkopuolista rahoitusta niin paljon, että tavoitteissaan pysytään budjettirahoituspohjan rapautumisesta huolimatta? Jos näin on, ministeriön lupaukset esim. tulevaisuudessa suoritettavien tohtorintutkintojen määrästä maksetaan jonkun muun taskusta.

Kilpaillun ulkopuolisen rahoituksen osuuden jatkuvan kasvattamisen siunauksellisuudesta vaikuttaa päättävillä tahoilla vallitsevan suuri yksimielisyys. Näin aikaansaatua työpanosta pidetään lähtökohtaisesti tehokkaampana kuin perusbudjetista rahoitettavaa.

11.11.2005 Suomen Akatemia jakoi yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimukseen yhteensä vähän runsaat 11 miljoonaa euroa hankerahoitusta. Myönteisen päätöksen sai 47 hanketta. Yhteensä hakijoita oli 272 hanketta, joiden yhteenlasketut budjetit olivat 124 miljoonaa euroa. Jokainen hanke toimitti SA:lle yleisen tutkimussuunnitelman sekä hankkeessa mukana olevien yksittäisten tutkijoiden henkilökohtaiset tutkimussuunnitelmat. Lisäksi tietysti oli mukaan liitettävät normaalit hakuasiakirjat kuten nimikirjanotteet sekä ansio- ja julkaisuluettelot.

Omien kokemusteni pohjalta väittäisin, että hankkeen ja hakemuksen valmistelusta vastanneelta henkilöltä rumbaan paloi kuukausi työaikaa (tapaamiset, puhelut, sähköpostit, muu koordinointi ja kontaktien solmiminen, kirjoitustyö), ja arvio on varovainen. Yksittäisiltä tutkijoilta kului oman osuutensa hoitamiseen helposti neljä työpäivää. Jos olettaa, että keskimääräisessä hankkeessa on mukana johtaja ja neljä tutkijaa, tarkoittaa se 41 työpäivää jokaista hakemusta kohti. Yhteensä hakukierros synnytti siis 11 000 päivän työpanoksen eli lähes 45 henkilötyövuotta. Tästä määrästä 37 henkilötyövuotta oli turhaa, koska rahoitusta ei tullut.

Keskimääärinen rahoitus hanketta kohdin oli 238.000 euroa. Overheadien, matkarahojen ja muiden kulujen jälkeen palkkoihin jäänee käytettäväksi 160-175.000 euroa, joka realisoituu 5-7 henkilötyövuotena. Yhteensä Akatemian rahalla tuotetaan siis 235-330 henkilötyövuotta. Suhteessa tähän määrään tuo 37 hukkaan mennyttä vuotta, joka siis on oikeasti poissa opetuksesta, tutkimuksesta ja muusta työstä, on mielestäni aika paljon. Ja tässä vasta yhden, joskin merkittävimmän, ulkopuolisen rahoittajan yksi tieteellinen toimikunta. Mitä kaikkea muuta tässä ajassa olisi voinut saada aikaan kuin silppuriin meneviä hylättyjä hakemuksia? Onko tämä tehokasta toimintaa?