perjantaina, toukokuuta 05, 2006

Ylämummo ja Kylmä sota

Tänä vuonna ei ole ainakaan ollut jääkiekosta pula. Niiden riemuksi, joilla vielä on kyllästymispisteen puolustusmuurissaan kiekon mentävä rako, alkavat tänään Latvian Riikassa MM-kisat. Suomi aloittaa oman kisaurakkansa henkeäsalpaavalla taistolla Balkanin kiekkomahtia Sloveniaa vastaan.

Tikusta (engl. stick kuten myös jääkiekkomaila) asiaa. Väitöskirjatyöni pitkinä vuosina tuli mieleen monta kertaa, millaisia kaikkia paljon houkuttelevampia historiallisen tutkimuksen kohteita maailmassa olisi, jos vain saisi itsensä revityksi ylös opinnäytteen tekemisen upottavasta suosta. Jo tuolloin hahmottelin mielessäni uutta tutkimusaihevaltausta työnimeltään "kansainvälisen jääkiekon poliittinen historia". Väiteltyäni sain vihdoin otettua tällä tiellä myös käytännön askelia, joskin olen alusta saakka ymmärtänyt, että rahoituksen hankkiminen tällaisen aiheen päätoimiseen tutkimiseen on silkkaa utopiaa. En ole sitä yrittänytkään, vaan projekti on edennyt lähinnä ilta- ja viikonloppuharrastuksena muille ns. tärkeille aiheille alisteisena.

Pari kansainvälistä konferenssiesitelmää ja muutaman artikkelin olen aiheesta kuitenkin saanut aikaiseksi. Sain yhden tuotoksistani, otsikoltaan Maple Leaf, Hammer and Sickle: International Ice Hockey During The Cold War (Vaahteralehti, sirppi ja vasara: kansainvälinen jääkiekko Kylmässä sodassa) jopa julkaistuksi arvostetussa pohjoisamerikkalaisessa Sport History Review -aikakausjulkaisussa. Vähän suppeammalla näkökulmalla tehty suomenkielinen tarina aiheesta tulee ulos lähiaikoina julkaistavassa Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirjassa, otsikoltaan kekseliäästi Jääkiekko Kylmässä sodassa.

Kun taannoinen erillissotakeskustelu kävi kuumimmillaan, pääsin aamu-tv:ssä heittämään dosentti Vesa Varekselta varastamani letkautuksen siitä, että toisin kuin sodan kokeneilla sukupolvilla, omat Neuvostoliittoa koskevat traumani liittyvät lähinnä jääkiekon arvoturnauksiin ja Suomen niissä itänaapurin punakoneelta saamiin selkäsaunoihin. Muistan myös sen, kuinka Suomen ensimmäisen arvokisamitalin tuonutta voittoa Neuvostoliitosta Calgaryn olympialaisissa 1988 muisteltiin kunnon revanssihengessä eräänlaisena talvisodan jatkoeränä. Ruotsalaiset, jotka Suomen voiton ansiosta putosivat hopealta pronssille, pitivät lopputulosta ennemminkin neukkujen suomalaisille YYA-sopimuksen hengessä antamana lahjana. Vuonna 1995 taas kuultiin sellaisiakin teorioita, että jääkiekon MM-kulta oli Suomen osalta lopullinen todiste Kylmän sodan päättymisestä ja Moskovalle alisteisen aseman lopullisesti siirtymisestä historiaan. Hivenen samantyylistä huumaa koettiin Slovakiassa 2002, kun maa nappasi MM-kisoista ensimmäisen mestaruutensa.

Jääkiekolla oli erityisesti Kylmän sodan aikana kiistatonta poliittista ja ideologista painoarvoa, niin kuin tietysti urheilulla ylipäätäänkin. Neuvostoliitolle punakoneen kulku kansainvälisissä kaukaloissa voitosta voittoon oli todiste kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän ylivertaisuudesta. Saman ajatuksen kääntöpuoli tuli esille Lake Placidin olympialaisissa 1980, kun täysin nimetön USA:n joukkue nappasi kultamitalit kv. turnauksia vuosikausia hallinneen CCCP:n nenän edestä. Amerikkalaiskommentaareissa olympiakullan nähdään olleen ensimmäinen valonpilkahdus sen tunnelin päästä, joka vajaata kymmentä vuotta myöhemmin johti Neuvostoliiton tappioon Kylmässä solmassa.

Ehkäpä vieläkin klassisemman esimerkin jääkiekon poliittisista ulottuvuuksista tarjosi vuoden 1972 Summit Series, kahdeksan ottelun sarja Kanadan ja Neuvostoliiton välillä, joka ratkesi kanadalaisten hyväksi vasta viimeisen pelin viimeisellä minuutilla. Legendaarinen urheilujournalisti Dick Beddoes sortui ehkä ylisanoihin mutta kiteytti ajankohdan tunnelmat osuvasti kuvatessaan voiton merkitystä: "Napoleon ei saanut Moskovaa haltuunsa ja natsitkin jäivät siitä 21 mailin päähän vuonna 1943, mutta toisenlaisessa sodassa Team Canada valloitti sen".

Vaikka Kylmän sodan kausi ei erityistä nostalgiaa osakseen ansaitsekaan, tulee sen aikaista jääkiekkoa ikävä. Neuvostoliiton kadottua kartalta kansainvälisiin turnauksiin ei enää ole liittynyt samanlaisia poliittisia intohimoja, ja nykypelit ovat vain kalpeita varjoja aiemmista poliittisten latausten täyttämistä myrskyisistä yhteenotoista. Kylmän sodan kiekkovastakkainasettelu eräänlaisena lopullisena päätepisteenä voi nähdä vuodet 1997-1998, jolloin punakoneen aiemmat tukipilarit Vjatseslav Fetisov ja Igor Larionov voittivat Stanley Cupin Detroit Red Wingsin (!) riveissä, pelaamalla yhdessä Segei Fedorovin, Oleg Kozlovin ja Vladimir Konstantinovin kanssa NHL:n historian ensimmäisessä täysin venäläisessä ketjussa.

Jatkuvan ydinsodan pelon alla eläneessä Kylmän sodan maailmassa kiekkokaukaloihin kanavoitunut nationalismi oli jopa houkutteleva vaihtoehto, olihan huomattavasti vähemmän vaarallista ampua maaleja kuin ohjuksia. Historia on pullollaan esimerkkejä nationalistisen kiihkon ohjautumisesta paljon tuhoisammille urille. Jääkiekko oli myös yksi niitä harvoja elämän osa-alueita, joilla napit vastakkain olleet kaksi ideologista leiriä pystyivät solmimaan kontakteja ja tekemään yhteistyötäkin. Esimerkiksi neuvostomaajoukkueen ja neuvostoliittolaisten seurajoukkueiden 1960-luvulla alkaneita Pohjois-Amerikan pelikiertueita voi pitää eräänlaisena gorbatshovilaisen glasnostin, avoimmuuden politiikan, esiasteena.

Ei kommentteja: