Suomalaiset Stanley Cupin finaaleissa

Detroit Red Wingsin Valtteri Filppula näkyy olleen viime yönä hurjana Pittsburghin kaadossa, maali ja syöttö sekä +2 tehoissa. Chris Osgood Detroitin maalissa pelaa uskomatonta sarjaa, jo kaksi nollapeliä, mikä on sama määrä finaalinollauksia kuin legendaarisella Ken "The Game" Drydenilla koko urallaan. Jarkko Ruutu jäi varsin pienelle peliajalle pingviinien puolella, eikä tällä kertaa ehtinyt saalistaa edes jäähyä.

Sinivalkeat silmälasit päässä näitä taalaliigan finaalejakin tietysti katsotaan. Siispä vähän historiaa, jo senkin osoittamiseksi, että Filppulan viimeöinen temppu ei ole ihan jokapäiväistä kauraa suomalaispelaajille.

Stanley Cupin finaaleissa esiintyneet suomalaiset

Kovimmat statistiikat lyö pöytään tietenkin kaikkien aikojen suomalainen NHL-stara Jari Kurri. Hän pelasi urallaan peräti seitsemän kertaa finaalisarjassa, kuusi kertaa Edmonton Oilersin ja kerran Los Angeles Kingsin riveissä, voittaen niistä viisi (Oilers 1984, 1985, 1987, 1988, 1990). Otteluja tuli yhteensä 36, joissa 39 tehopistettä (15 maalia + 24 syöttöä), eli huima yli piste per peli keskiarvo. Jäähyminuutteja 16.

Hyvänä kakkosena tulee pest-osaston legenda Esa Tikkanen, hänellä finaalisarjoja kuusi, neljä Edmonton Oilersissa sekä yksi New York Rangersissa ja Washington Capitalsissa kummassakin, voittoja viisi (Oilers 1985, 1987, 1988 ja 1990, Rangers 1994). Yhteensä 31 ottelua, 15 tehopistettä (9+6) ja jäähyjä roolituksesta kertovat komeat 54 minuuttia.

Kolmanneksi tehokkain suomalainen finaaleissa on ollut Jere Lehtinen, joka on pelannut kannusta kahdesti Dallas Starsin paidassa, tuloksena yksi voitettu (1999) ja yksi New Jersey Devilsille hävitty (2000) sarja. 12 ottelua, tehopisteitä 8 (2+6), 2 minuuttia jäähyjä.

Tikkasen jalanjäljillä kansainvälisen tason vaatimukset täyttävänä ärsyttäjänä kulkenut Ville Nieminen on pelannut finaaleja kahdesti, kerran Colorado Avalanchen ja kerran Calgary Flamesin riveissä, tuloksena mestaruus Coloradossa (2001) ja häviö Tampa Bay Lightningille Calgaryssa (2004). Yhteensä 13 ottelua, tehopisteitä viisi (2+3)ja rouheat 23 jäähyminuuttia.

Improvisoivan puolustuspelin mestari Jyrki Lumme pääsi yrittämään Stanley Cup-voittoa kerran Vancouver Canucksin paidassa vuonna 1994, mutta tiukan sarjan voiton vei Tikkasen New York Rangers. 7 peliä, tehoja 4 pistettä (0+4), 6 jäähyminuuttia.

Muuten urallaan maaliverkkoa urakalla pöllytellyt Teemu Selänne ei päässyt (nyt kai voi jo puhua imperfektissä) finaaleissa maalia juhlimaan. Yksi sarja ja mestaruus Anaheim Ducksissa vuodelta 2007, viisi ottelua, tehoja 3 pinnaa (0+3), jäähyjä kaksi minuuttia.

Kertaalleen finaaleissa esiintyi myös Raimo Summasen suosikkikalakaveri Janne Niinimaa, Philadelphia Flyersissa kaudella 1996-1997, mutta finaalit päättyivät Detroit Red Wingsille suoraan 4-0. Niinimaalle neljä ottelua, 3 tehopistettä (0+3) ja nolla jäähyminuuttia.

Sami Kapanen pelasi mestaruudesta Carolina Hurricanesin paidassa kaudella 2001-2002, mutta vielä tällöin hurrikaani ei puhkunut voittoon saakka Detroitia vastaan. Kapaselle viisi ottelua, kaksi tehopinnaa (0+2), ei jäähyjä.

Suomessa kenties vähän aliarvostettu puolustaja Reijo Ruotsalainen esiintyi Edmontonin paidassa finaaleissa sekä 1987 että 1990, tuloksena kaksi mestaruutta, 12 ottelua, kaksi tehopinnaa (0+2), jäähyjä 6 minuuttia.

Ilkka Sinisalo pelasi finaalisarjassa kahdesti, kausilla 1984-1985 ja 1986-1987 Philadelphia Flyersin paidassa. Kummallakin kerralla oli tuloksena tappio Kurrin ja Tikkasen (1987 myös Ruotsalaisen) Oilersia vastaan. Yhteensä Sinisalolle 10 ottelua, yksi tehopinna (1+0), kaksi jäähyminuuttia.

Toni Lydman pelasi yhdessä Ville Niemisen kanssa Miikka Kiprusoffin huipputorjuntojen finaalin nostaman Calgary Flamesin riveissä finaaleissa 2004, mutta seitsemään otteluun venyneen sarjan vei nimiinsä Tampa Bay Lightning. Loukkaantumisten vaivaamalle Lydmanille 3 ottelua, tehopinnoja yksi (0+1), 0 jäähyminuuttia.

Harvoin muistetaan, että myös Matti Hagman on pelannut finaalisarjassa, kaudella 1976-1977 Boston Bruinsissa, tosin ilman voittoa ja vain pikakomennuksena. Hagmanilla yksi ottelu ja nollat sekä maaleissa, syötöissä, pinnoissa että jäähyissä.

Pistetään vielä suomalaisten top-vitoset eri kategorioista:

Finaaliottelut
1. Jari Kurri 36 ottelua
2. Esa Tikkanen 31 ottelua
3. Ville Nieminen 13 ottelua
4. Jere Lehtinen 12 ottelua
4. Reijo Ruotsalainen 12 ottelua

Tehopisteet
1. Jari Kurri 39 pistettä (15+24)
2. Esa Tikkanen 15 pistettä (9+6)
3. Jere Lehtinen 8 pistettä (2+6)
4. Ville Nieminen 5 pistettä (2+3)
5. Jyrki Lumme 4 pistettä (0+4)

Maalit
1. Jari Kurri 15 maalia
2. Esa Tikkanen 9 maalia
3. Jere Lehtinen 2 maalia
3. Ville Nieminen 2 maalia
5. Ilkka Sinisalo 1 maali

Jäähyt
1. Esa Tikkanen 54 minuuttia
2. Ville Nieminen 23 minuuttia
3. Jari Kurri 16 minuuttia
4. Jyrki Lumme 6 minuuttia
4. Reijo Ruotsalainen 6 minuuttia

Maalivahteina suomalaisia on pelannut finaaleissa vain kaksi, ja voittava veskari on yhä haussa.

Miikka Kiprusoff jäi kaudella 2003-2004 liian yksin, ja voitto meni Tampa Baylle huolimatta häikäisevän alhaisesta päästettyjen maalien keskiarvosta (en tarkistanut, mutta lienee kaikkien aikojen alhaisin lukema finaalit hävinneelle joukkueelle). Kiprusofilla seitsemän ottelua, kolme voittoa, neljä tappiota, 454 minuuttia, 13 päästettyä maalia, yksi nollapeli, päästettyjen maalien keskiarvo 1.72 per ottelu.

Kaudella 2005-2006 Jussi Markkanen sai kakkosveskarin paikalta yllätyskomennuksen tolppien väliin Dwayne Rolosonin loukkaannuttua ensimmäisessä finaalipelissä ja oli Kiprusoffin tavoin lähellä torjua kotiin koko sarjan. Markkasella 6 ottelua, kolme voittoa, kolme tappiota, 361 minuuttia, 14 päästettyä maalia, yksi nollapeli ja keskimäärin 2.33 päästettyä kassia per ottelu.

Stanley Cupin finaaleista lisätietoa kaipaaville suosittelen lämpimästi sivustoa 2008 Stanley Cup. Mitä et sieltä löydä, et todennäköisesti tarvitsekaan.

Vielä vaalirahoituksesta

Eilisessä A-Talk -keskustelussa jatkettiin puhetta vaalirahoituksesta. Ministeri Mauri Pekkarinen pyrki aivan ohjelman loppupuolella ojentamaan allekirjoittanutta lopulla siitä, että pääministeri Vanhanen kyllä oli antanut oman vaalirahailmoituksensa aivan lain vaatimalla tavalla ja osaltaan siis ollut avoin. Vanhanen toki ilmoitti saaneensa rahaa Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:ltä, mutta vuosi sitten ilmoituksia jätettäessä julkisuudessa ei ollut hajuakaan siitä, mitä tahoja yhdistyksen taakse kätkeytyy. Lauantaina 10.5. Vanhanen otti blogissaan kantaa Ideaparkin puolesta, minkä useat uutisvälineet uutisoivat tiistaina 13.5. Torstaina 15.5. Ilta-Sanomat kertoi Vanhasen saaneen rahaa Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:ltä, jonka johtaviin taustavoimiin Ideaparkia Vihtiin kaavaileva Toivo Sukari kuuluu. Ilta-Sanomat oli kertonut Sukarin osuudesta yhdistyksessä jo joulukuussa 2007.

16.5. sekä Vanhasen kampanjapäällikkö Jari Flinck ja pääministeri itse kiistivät Helsingin Sanomissa tienneensä rahoittajien henkilöllisyyttä. No tänään sitten Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoo Ilta-Sanomissa Vanhasen tienneen Kehittyvien Maakuntien Suomi -yhdistyksestä alusta alkaen. Keskustan puoluejohto oli antanut hyväksyntänsä sille, että puolueen kehittämispäällikkö Lasse Kontiola oli mukana perustamassa yhdistystä. Hesarin mukaan Vanhanen sentään blogikirjoitusta tehdessään jo tiesi, keitä KMS:n takana on. Ideaparkista kirjoittaessaan hän ei kuitenkaan tätä vaalirahoituskytköstä maininnut.

Vanhasen blogatessa vaalirahakohu oli jo käynnissä, kun keskustan Timo Kalli oli A-Studion lähetyksessä 7.5. ilmoittanut tietoisesti rikkovansa lakia vaalirahoituksen julkisuudesta, koska siitä ei ole määrätty rangaistusseuraamuksia.

Rentoa herjaa korkeuksista

Mielenkiinnolla panin merkille pääsyni ex-pääministeri Paavo Lipposen "inhokkilistalle", joka tuoreeltaan on julkaistu ainakin molemmissa iltapäivämedioissa. Emerituspoliitikon tuore kirja "Järki voittaa" on pöydälläni, ja olen sitä valikoiden vähän lueskellut. Vaikuttaa monessa mielessä sangen mielenkiintoiselta hengentuotokselta.

Itse näytän päätyneen inhokkilistalle lähinnä parin asian vuoksi: erillissotateesin kyseenalaistamisen ja suomettumisen vaikutuksia käsittelevien lehtihaastattelukommenttien vuoksi. Erityisesti Lipposta tuntuu närästäneen toteamukseni siitä, että kylmän sodan kauden poliittisen kulttuurin tilinteko on meillä samassa vaiheessa kuin Albaniassa, eli ei edes kunnolla alkanut, ja että 1970-luvun vasemmistoaktivistit nyt ovat eliittiä yhteiskunnan eri aloilla.

Vastaan kritiikkiin siteeraamalla Lipposta itseään (Järki voittaa, s. 42): "Meillä kaivataan rentoa brittityyppistä tai newyorkilaista, mantroista vapaata herjan heittoa tai ranskalaista älymiekkailua". Erillissotateesi on mantra sieltä hoetuimmasta päästä, Albanian ja Suomen menneisyydenhallinnan rinnastaminen taas keskustelua provosoimaan tarkoitettu piikki, joka näyttää nyt ainakin osuneen yhteen maaliinsa. Lehtihaastattelu ei ole historiallinen tutkimus, vaan pikemminkin juuri tätä Lipposen tarkoittamaa "herjan heittoa", eikä sellaisen perusteella pidä ryhtyä ketään "sulkemaan ulos tutkimuksesta". Jossain kohtaa kenties olisi voinut myös lukea tekstit tarkemmin ja loppuun saakka.

Mutta kaiken kaikkiaan täytyy olla tyytyväinen saamastaan huomiosta. Ollenkaan huonoon seuraan en ole tällä inhokkilistalla joutunut, ja otan tunnustuksen vastaan nöyränä. Näiden kansien väliin pääsy vielä useassa kohtaa mainittuna tuo etsimättä mieleen anglosaksisen sanonnan "Any news is good news". On upeaa huomata, että vallan korkeuksissakin tuotoksia luetaan ja kommentteja seurataan. Lipposen kirja on rempseä ja kirjoittajansa tyylille uskollinen avaus suomalaisessa usein niin väljähtyneessä julkisessa keskustelussa. Kirjoittajalla on verbaaliruoska hallussaan ja itseluottamus kohdallaan. Yksi kappaleista mm. on otsikoitu "Mitä Suomen historiasta tulee tietää?" Saattaa olla, että menevät tenttivaatimukset nyt uusiksi.

Kirjasta epäilemättä syntyy paljon keskustelua, sen verran lennokasta arvostelua ex-puhemies myllystään ilmoille viskoo. Historiallisena esikuvana tulee mieleen Edwin Linkomiehen muistelmateos "Vaikea aika" (1970), jossa tunnetusti omanarvontuntoinen pääministeri pisti järjestykseen niin Mannerheimin, Rytin, Kekkosen kuin Paasikivenkin. Lipposen ansioksi on laskettava, että hän ei pidätellyt lopullista tuomiotaan nahkurin orsille saakka niin kuin postuumisti murahdellut Linkomies.

Kenen leipää syöt jne

Mielenkiintoinen päivä. Blogin statistiikoista huomaan, että Kehittyvien Maakuntien Suomi ry kiinnostaa kovasti ihmisiä juuri nyt, ja ihmekös tuo, sen verran arveluttavalta tämä Toivo Sukari-Vanhanen-Ideapark -kytkentä näyttää. Tässä vielä linkki taannoiseen kirjoitukseeni yhdistyksestä. KSM:ltä huomattavia tukisummia saaneiden listaan on viime päivien tietojen perusteella siis Niinistön, Vanhasen, Väyrysen, Lindénin, Miedon, Forsiuksen ja Lauri Kähkösen nimien perään lisättävä ainakin Timo Kalli ja Paula Lehtomäki. Väkisin tässä herää ajatus, kuinka moni edustajista on toiminut Kallin tavoin, eli viis veisannut vaalirahoituksen ilmoittamista koskevasta lainsäädännöstä. Kuten Kemppinenkin omassa blogissaan toteaa, on aika lailla erikoista, että lainsäädäntötyötä tekevä henkilö toteaa pokkana julkisuudessa, että koska rangaistusseuraamuksia ei ole, lakia ei tarvitse myöskään noudattaa.

Yksittäisten kansanedustajien vaalirahoitusilmoitukset olivat pullollaan erilaisia tuki- ja kannatusyhdistyksiä, joita oli perustettu vaalikampanjan alla. Moni katsoi ilmoitusvelvollisuutensa täytetyksi tällaisen yhdistyksen nimeämisellä. Herää tietysti kysymys, mistä nämä tukiyhdistykset ovat rahansa saaneet. Johtopäätös poliittisesta rahanpesusta ei ole kovin kaukana.

Vanhasen ja Ideaparkin tapauksessa jääviysongelmat ovat vaalirahoituskytkennän kautta melkoiset. Poliittisesti on kysymys paljon merkittävämmästä asiasta kuin ulkoministerin eroottisista viesteistä. Jos tosiaan on niin kun Vanhanen sanoo, ettei hän tiennyt saaneensa rahaa Sukarilta, mitä se kertoo hänen arvostelukyvystään? Miten on mahdollista, että valtakunnan eturivin poliitikko ei ota selvää, keneltä hänen kampanjatililleen ilmestynyt kymppitonni on peräisin? Vaikka hänen oma integriteettinsä riittäisikin torjumaan rahoittajatahon myöhemmät toivomukset, on politiikon ajateltava, miltä tukiasetelma näyttää äänestäjien silmissä. Varsinkin jos sitten tulee tällaisia voimakkaita ulostuloja yksittäisessä kysymyksessä kuin nyt Vanhasen ja Ideaparkin tapauksessa.

Poliitikkojen vaalirahoitustarinoita kuunnellessa äänestäjän kannattaa nyt olla erityisen tarkkana ja kriittinen. Vakavin kysymys tietysti on se, mahdollistaako vaalirahoituslainsäädäntömme epäselvyys poliittisten päätösten tilaamisen, tai jopa poliittisen vaikutusvallan ostamisen. Entäpä jos Kallin ja Lehtomäen ilmoituksissaan osoittama suurpiirteisyys onkin maan tapa? Mitä tarkalleen ottaen noiden epämääräisten vaalirahoitusilmoitusten takaa löytyykään? Pitääkö jo ruveta miettimään, kuka on kenenkin taskussa?

Ja hei, minne ihmeeseen on kadonnut netistä Matti Vanhasen blogi, se, joka on Blogilista.fi -palveluunkin ilmoitettu. Näyttää www.mattivanhanen.net kadonneen bittiavaruuteen kuin maan nielemänä. Menee erikoiseksi.

Lätkän ihmeellisyyksiä

Niin se voi yksi päivä tai yksi peli muuttaa kaiken. Suomen kiekkoleijonien otettua eilen komean voiton USA:sta kolmannen erän hienon nousun jälkeen kisojen alkuviikon paniikkitunnelmat ovat häipyneet kuin tuhka tuuleen. Nyt puhutaan tuttuun tapaan taas maailmanmestaruuden voittamisesta ja Kanadan kaatamisesta illan pelissä.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton sivuilta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Poikani kysyi minulta, mikä on maailman huonoin maajoukkue, selitin hänelle vähän tuosta IIHF:n sarjasysteemistä ja heitin lonkalta että varmaan Pohjois-Korea. Asia jäi sen verran vaivaamaan, että tarkastin sen. Olin väärässä, sillä Pohjois-Korea eteni maalis-huhtikuussa pelatuista III-divisioonan MM-kisoista (entinen D-sarja?) puhtaalla pelillä ylemmälle sarjatasolle II-divariin jättäen taakseen Etelä-Afrikan, Luxemburgin, Turkin, Kreikan ja Mongolian. IIHF:n maarankingin viimeiseltä eli 46. sijalta löytyy juuri Mongolia, eli se varmaan sitten on maailman huonoin jääkiekkomaajoukkue.

Todellinen urheilutietoerikoisuuksien helmi löytyi kuitenkin Etelä-Afrikan joukkueesta. Saattanette muistaa Kummeli-sketsisarjan jääkiekkokomedia maalivahdista nimeltä Läski-Salonen. Etelä-Afrikan rosteri kertoo, että fiktiiviselle hahmolle löytyy myös vastine todellisuudesta, eikä ainoastaan yksi, vaan peräti kaksi! Etelä-Afrikan maalivahteina III-divarin turnauksessa pelasivat nimittäin veljekset Ashley ja Gary Bock. Katsokaapa strategisia mittoja: Ashley 202 senttiä ja 140 kiloa, Gary 198 senttiä ja 134 kiloa! Voi siinä olla vaikeaa löytää kiekon mentävää rakoa, kun tällaiset Michelin-ukot seisovat tolppien välissä! Kisat menivät veljeksiltä hyvin. 20-vuotiaan Ashleyn torjuntaprosentti 88.89 ja päästettyjen maalien keskiarvo tällä tasolla varsin kelvollinen 3.26, tuloksena kolme voittoa ja yksi tappio. 23-vuotias isoveli Gary napsi koppeja prosentilla 91.04 ja päästi keskimäärin 3.11 maalia matsissa. Hänelle kaksi voittoa ja yksi tappio.

Itse olisin ehkä kuitenkin ennemmin istuttanut veljekset soutuveneeseen tai vienyt rugby-treeneihin. Kuvassa Bockien kanssa yksi maailman huonoimmista, mongolialainen maajoukkuepelaaja. Kuvan perusteella ymmärtää hyvin sen, ettei eteläafrikkalaiskassareita torjuntojen jälkitilanteissa paljon käsille hakattu. Haley Wickenheiser jo Suomi-sarjassa nähtiin, nyt voitaisiin skoutata ja draftata nämä jättiläiset!

Mitä sitä jauhamaan

Historiallista lätkäiltaa (ensimmäistä kertaa kun MM-kisoissa Suomea vastaan asettuvan joukkueen riveissä pelaa Suomen kansalainen, Norjan puolustaja Juha Kaunismäki) odotellessani olen paremman puutteessa sortunut työntekoon. Kansallista historiankirjoitusta vertailevasta perspektiivistä tarkastelevaa konferenssipaperia rustatessani törmäsin romanialaisen Adrian Cioflancan ideapaperiin "Politics of oblivion in postcommunist Romania", jossa kirjoittaja analysoi Romaniassa 1990-luvulla käytyä historiakeskustelua. Hän oli listannut ne erilaiset argumenttistrategiat, joilla muistamista ja keskustelua menneisyydestä pyrittiin vaientamaan. Tusinan kohdan listalla on melkoista yleispätevyysarvoa:

1) perverssiys: lähimenneisyyden paljastaminen ei edistä sovintoa, vaan aiheuttaa yhteiskunnalista kuohuntaa. Yhteisön moraalisen hyvinvoinnin parantamisen sijaan se luo vainoharhaisuutta ja ahdistusta

2) turhuus: menneisyyden penkomisesta ei ole mitään käytännön hyötyä

3) vaarallisuus: historialliset paljastukset ovat vaarallisia, koska ne nakertavat yhteisön solidaarisuutta ja yhtenäisyyttä

4) läheisyys: menneisyyden läheisyys tekee sen objektiivisesta tarkastelusta mahdotonta, ajankohdan toimijoita on vielä keskuudessamme, arkistot eivät ole vielä auki, menneisyydellä tehtäisiin päivänpolitiikkaa, aika ei ole vielä kypsä

5) prioriteetit: Menneiden tapahtumien sijaan on keskityttävä nykypäivään, koska tämän päivän haasteet ovat tärkeämpiä

6) edistyksellisyys: historian penkojat ovat jämähtäneet menneisyyteen, kun olisi orientoiduttava tulevaisuuteen

7) puuttuvat mittapuut: mitkä ovat ne kriteerit, jolla menneisyyttä voitaisiin puolueettomasti tarkastella? Totuutta ei voida löytää, koska kaikki ovat ainakin osittain ja epäsuorasti vastuussa, ei voida tehdä selkeitä rajanvetoja

8) kollektiivinen vastuu: ei ole järkeä etsiä yksittäisiä syyllisiä, koska kaikki ovat tavalla tai toisella vastuussa

9) noitavainot: totuuden löytämisen sijaan menneisyyden pöyhiminen johtaa hysteriaan ja ajojahteihin

10) humaanius: kuka heittää ensimmäisen kiven? Kaikki ansaitsevat toisen mahdollisuuden

11) kristillisyys: anteeksianto tapahtuu unohtamisen kautta

12) kontekstisidonnaisuus: tapahtuma-ajankohdan vaikeiden olosuhteiden ja monimutkaisen todellisuuden ymmärtäminen on mahdotonta, parempi jättää menneisyys omaan rauhaansa

On valaisevaa pohtia esimerkiksi kotoista suomettumiskeskusteluamme tässä valossa.

Lättyä pussiin siellä ja täällä

Kiekkofanin hullut viikot jatkuvat ja tiivistyvät. Kun on saatu Mestis ja SM-liiga pakettiin, alkavat MM-kisat. NHL:ssä meininki tiivistyy, kun konferenssifinaaliparit alkavat pikku hiljaa selvitä. Turun yliopiston viestinnässä oli pantu merkille bloginpitäjän harrastaneen jääkiekon poliittista tarkastelua ja pyydettiin pientä historiallista yhteenvetoa asiasta. Postaan sen tämän kirjoituksen loppuun, alkuperäisessä yhteydessään se löytyy täältä. Kuva on juuri toisesta vuoden 1969 MM-kisojen Tshekkoslovakia-Neuvostoliitto -ottelusta.

Jääkiekon historiasta kiinnostuneille voi suositella lämpimästi kenties kaikkien aikojen parasta lätkästä kirjoitettua kirjaa, Montreal Canadiensin maalivahtistara Ken Drydenin teosta The Game (1983). Neuvostokiekon puolelta paras opus on Toronto Globe & Mailin Moskovan-toimittajana Kylmän sodan kaudella toimineen Lawrence Martinin The Red Machine (1990), jota tosin on äärimmäisen hankalaa saada enää mistään käsiinsä. Suomen kielellä paras yleisesitys löytyy Osmo Kivisen, Jani Mesikämmenen ja Timo Metsä-Tokilan kirjasta Kylmä kiekkosota - kaksi mannerta, kaksi kulttuuria (Liikuntatieteellisen Seuran julkaisuja 151, 2000). Allekirjoittanut puolestaan raapusti Suomen Urheiluhistoriallisen Seuran vuosikirjan vuosimalliin 2006 (Alussa oli vesi, toim. Heikki Roiko-Jokela & Esa Sironen) artikkelin "Jääkiekko Kylmässä sodassa", josta saa 25-sivuisen pikaperehdytyksen aiheeseen.

Kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF juhlii nyt pelattavien MM-kisojen yhteydessä 100-vuotista taivaltaan. Liiton sivuilta löytyykin kiekkohistoriafriikille tasavuosien juhlistamiseksi pykätty hieno sarja "100 Top Stories of the Century", johon on kerätty merkittävimpiä, upeimpia, erikoisimpia tai muuten vaan maininnan arvoisia hetkiä kansainvälisen jääkiekkoilun historian varrelta. Valmistautuessaan illan Saksa-peliin Suomen joukkueen kannattaa tutustua vaikkapa tarinaan numero 39, joka kertoo MM-kisojen historian kaikkien aikojen suurimmasta yllätystuloksesta. Tämä tapahtui 8.4.1976 Katowicen MM-kisoissa, kun isäntäjoukkue Puola voitti kansainvälistä kiekkoa vuosikaudet ylivoimaisesti hallinneen Neuvostoliiton 6-4. Tuolloin vedonlyöjät tarjosivat polskien voitolle taatusti vielä paljon isompia kertoimia kuin saksalaisille tänään tarjottu 12.00.

Hienosta historiasarjastaan huolimatta IIHF:lla ei ole tarjota esim. tilastoja vuotta 2001 aiemmista MM-turnauksista. Tässä Wikipedia auttaa jonkin verran, ja yksittäisten pelaajien seurahistorian osalta kannattaa tsekata Internet Hockey Database. Yllättäen kattavin MM-kisojen historiaa ottelutulosten ja sarjataulukoiden valossa käsittelevä sivusto on pääosin ranskankielinen Hockey Archives. Nyt pelattavilla kisoilla tietysti löytyy omat laajat sivustonsa niin IIHF:lta kuin Hockey Canadaltakin.

MM-kisojen tasosta ja arvostuksesta on puhuttu paljon. Itselleni ja veikkaan monelle muullekin lätkän jokakeväiset MM-kisat ovat kuitenkin instituutio, joista aina jaksaa innostua. Urheilunationalismi tuo peleihin aivan omanlaista draamansa, sellaista, jota NHL:n monikansalliset rosterit eivät onnistu herättämään. Vaikka eiliset pelit tasoerojen takia melkoista huttua vielä olivatkin, on tunnelma jo aistittavissa. Suomen menestystoiveita ajatellen Venäjä ja varsinkin Kanada esittivät eilen sellaista myllytystä peleissään Italiaa ja Sloveniaa vastaan, että oksat pois. Järki sanoo, että finaalissa pelaajat juuri kanukit ja venäläiset.

MM-turnauksen suola on kuitenkin siinä, että yhdessä ottelussa voi käydä miten päin vaan, niin kuin viime vuonna Suomi-Venäjä-välierässä nähtiin. Jossain vaiheessa Suomen finaalitilaston on myös pakko ruveta korjautumaan, nyt saldo on olympialaiset ja World Cup mukaan luettuna aika lailla erikoinen yksi voitto ja kahdeksan tappiota. Fifty-fifty chance -ajattelulla turnausten kertyessä luvassa on siis jossain vaiheessa todellinen tilastollinen ketsuppipulloilmiö: ainakin seitsemän rästissä olevaa mestaruutta tulossa!

Suomalaiskansallista urheiluylpeyttä on toki tarjolla tänä(kin) vuonna myös NHL:stä. Vielä mukana olevista seitsemästä joukkueesta neljällä on riveissään suomalaisia, ja näyttää todennäköisimmältä, että noutaja tulee seuraavaksi juuri ei-suomalaisjoukkueille eli San Joselle ja New York Rangersille. Näin ollen seuraava(t) suomalainen Stanley Cup -voittaja(t) löytyisi joukosta Saku Koivu (Montreal Canadiens), Jere Lehtinen (Dallas Stars), Niklas Hagman (Stars), Antti Miettinen (Stars), Kimmo Timonen (Philadelphia Flyers), Sami Kapanen (Flyers), Lasse Kukkonen (Flyers), Antero Niittymäki (Flyers), Valtteri Filppula (Detroit Red Wings) ja Jarkko Ruutu (Pittsburgh Penguins). Montreal on omassa sarjassaan Phillyä vastaan jo 1-3 tappiolla, joten periaatteessa Saku Koivukin voisi vapautua MM-joukkueen käyttöön, vaikka asiasta ei jostain syystä lainkaan olekaan spekuloitu. Finaalipari Dallas-Philadelphia toisi todellisen suomalaisfinaalin, seitsemän pelaajaa! Oma veikkaukseni kuitenkin on, että sormuksen nappaa itselleen Filppula, ja finaalitappion karvasta kalkkia joutuu nauttimaan mm. Turussa rakastettu Rudi.

Ensimmäinen muistikuvani kansainvälisestä jääkiekkosta liittyvät vuoden 1980 Lake Placidin olympialaisten alkusarjan otteluun, jossa leijonat ottivat pataan Puolalta 4-5 (0-1,3-4,1-0). Pari päivää myöhemmi tuli balsamia haavoille, kun Suomi voitti Kanadan 4-3. Lake Placidin olympiaturnaukseen liittyy se usein unohdettu seikka, että huolimatta punakoneesta ottamastaan voitosta USA varmisti "ihmeensä jäällä" eli olympiakullan vasta viimeisessä pelissään Suomea vastaan. Vielä viimeiseen erään lähdettäessä Suomi johti 2-1, ja oli matkalla kohti olympiapronssia. USA latoi kuitenkin kolme maalia ja vei ottelun 4-2. Pronssimitalit matkasivat, kyllä vaan, Ruotsiin! Tämän vuoden kisoissa Ruotsi on matkalla niin kevyellä miehistöllä, että uskallan veikata Kolmen kruunun tien katkeavan puolivälierissä. Ruotsalaiset kiekkofanit voivat lohduttautua sillä, että NHL:n pleijarien plus-miinus-tilaston kärjestä löytyy kolme ruotsalaista, Detroit Red Wingsin Henrik Zetterberg, Johan Franzen ja Nicklas Lidström. Franzen johtaa myös maalipörssiä.


* * * * *

Politiikkaa kiekkokaukalossa

Pekingin kesäolympialaisten valmistelu on joutunut maailmanpolitiikan myrskynsilmään. Kisa- tai ainakin avajaisten boikottia vaaditaan. Toisaalta sanotaan, että politiikka ja urheilu on pidettävä erillään. Jääkiekon MM-kisoja käydään parhaillaan Kanadassa. Onko myös jääkiekkokisoilla poliittisia ulottuvuuksia, tutkija VTT Markku Jokisipilä Turun yliopiston poliittisen historian laitokselta?

Kylmän sodan kaudella jääkiekkokaukalot olivat yleisurheilukenttien ohella kenties kaikkein kuumimpia kommunismin ja kapitalismin välisen ideologisen taistelun kulttuurisia areenoita. Vuosikymmenten ajan lajia leimasi kahden täysin erilaisista poliittisista oloista ponnistavan pelityylin raivoisa keskinäinen kamppailu. Pohjoisamerikkalainen ammattilaiskiekko oli usein kovaotteista ja suoraviivaista teknisillä ja taktisilla hienouksilla konstailematonta ns. dumb and chase ?macholätkää, johon liittyivät tähtikultti, miljoonatilit ja isot sponsorisopimukset. Neuvostoliittolainen pelityyli taas pohjasi kurinalaiseen kollektiivisuuteen, koko joukkueen saumattomaan yhteistyöhön, luisteluvoimaan, taiteellisiksi hiottuihin hyökkäyskuvioihin ja millintarkkaan syöttöpeliin.

Punakone käynnistyy

Kommunistinen ideologia näytteli merkittävää roolia neuvostokiekon synnyssä 1950-luvulla. Urheiluministeriön käskystä ryhdyttiin Moskovassa luomaan omintakeista neuvostotyyliä pohjoisamerikkalaisen jääkiekkoilun kilpailijaksi ja antiteesiksi. Anatoli Tarasovin ja Viktor Tihonovin kaltaisten valmentajagurujen johdolla projekti toteutettiin tavalla, joka mullisti koko pelin. Vuosina 1954 -1991 punakone voitti seitsemän olympiakultaa ja 22 maailmanmestaruutta. Ideologisesti ja poliittisesti Neuvostoliitto hävisi Kylmän sodan, mutta jääkiekossa saldoksi tuli vähintään tasapeli.

Neuvostojohdolle jääkiekkomaajoukkue oli propagandanyrkki, jonka menestys oli tarkoitus viestiä maailmalle kommunistisen ideologian ja järjestelmän ylivertaisuudesta. Maajoukkueen vakiorituaaleihin ennen arvokisoja kuului käynti Leninin mausoleumissa ja Kremlissä kuultu ideologialla kyllästetty kannustus- ja opastuspuhe. Kotiin palaavia voittajia juhlittiin Suuren Isänmaallisen sodan taistelijoiden veroisina roolimalleina ja kommunismin sankareina. NKP:n pääsihteeri Leonid Brezhnev oli suuri jääkiekon ystävä, joka aina tilanteen salliessa seurasi CCCP-paitojen pelejä Luzhniki-halliin rakennetusta politbyroon luksusaitiosta.

Pekkaa pahemmaksi pelin ideologisessa valjastamisessa ei jääty lännessäkään. Punakoneen ja lännen miehistöjen kohtaamiset nousivat parhaimmillaan eeppisiksi sankarikertomuksiksi, jossa media esitti kanadalais- ja amerikkalaispelaajat vapaan maailman esitaistelijoina ja punakoneen Kremlin propagandan täsmäaseeksi hiottuna diktatorisesti johdettuna sotilasyksikkönä. Ottelutulosten katsottiin rautaesiripun kummallakin puolella kertovan paljon muustakin kuin vain jääkiekkoilusta, ja ilma oli sakeana poliittisista metaforista. Peli kasvoi itseään suuremmaksi, ideologioiden, järjestelmien ja maailmankatsomusten väliseksi kamppailuksi.

Kaukalo taisteluareenana

Kylmän sodan kiekkotaistelussa kolme vuosilukua nousee yli muiden: 1969, 1972 ja 1980. Maaliskuussa 1969 Tshekkoslovakian maajoukkue pelasi Tukholman MM-kisoissa kuin hurmiossa ja yllätti kuusi maailmanmestaruutta peräkkäin voittaneen punakoneen peräti kahdesti. MM-historian kuumimmille otteluille takasi ainutkertaisen poliittisen latauksen se, että vain puolta vuotta aiemmin neuvostopanssarit olivat vyöryneet Prahan kaduille ja murskanneet toiveet ihmiskasvoisesta sosialismista. Moskovan nöyryyttämässä maassa voitot synnyttivät valtavan kansanjuhlan.

Vuonna 1972 Neuvostoliitto otti ensimmäistä kertaa mittaa Kanadan parhaista ammattilaispelaajista kahdeksan ottelun Summit Series ?ottelusarjassa. Kanadalaiset olivat etukäteen varmoja voitostaan, mutta sarja ratkesi heidän hyväkseen vasta viimeisen ottelun viimeisellä minuutilla. Vuosituhannen vaihteessa Kanadassa järjestetyssä äänestyksessä Paul Hendersonin ratkaisumaali valittiin maan historian viidenneksi merkittävimmäksi tapahtumaksi!

Vuonna 1980 USA:n yliopistopelaajista koottu joukkue teki Lake Placidin olympialaisissa kansainvälisen jääkiekon historian suurimman yllätyksen nappaamalla kultamitalit kisoihin ylivoimaisena suosikkina tulleen punakoneen nenän edestä. Amerikkalaismedia tulkitsi voittoa avoimen poliittisesti ja myöhemmin se on nähty merkittävänä henkisenä käännekohtana Vietnamin, Watergaten ja talousvaikeuksien leimaaman 1970-luvun ja Kylmän sodan voittoon ja USA:n maailmanpoliittiseen herruuteen päättyneen 1980-luvun välillä.

Suomi nousuun

Jääkiekon poliittista luentaa on harrastettu meillä Suomessakin. Kun kiekkoleijonat Calgaryn olympiaturnauksessa vuonna 1988 varmistivat maan ensimmäisen jääkiekon arvokisamitalin voittamalla Neuvostoliiton 2 -1, haettiin kielikuvia jopa talvi- ja jatkosodan taisteluista. Vuoden 1995 maailmanmestaruus taas on nähty käänteentekevänä tapahtumana kansakunnan henkisessä palautumisessa raskaista lamavuosista. Mikä sopisikaan sarjan jatkoksi paremmin kuin se, että että kilpailukyky-Suomi osoittaisi pelikirjansa innovatiivisuutta vuonna 2008 viemällä MM-kullan hallitsevilta maailmanmestareilta näiden kotikisoissa, jääkiekon syntysijoilla Quebecissa!